One True Love

°°°

Tänään olisi toinen kontrollikäyntini. Nämä pari viikkoa olivat kuluneet hitaasti. Leikkaushaava oli kylläkin alkanut parantua ja jalkaa ei enää särkenyt niin paljon öisin, että tarvitsisin ottaa kipulääkettä keskellä yötä. Huomasin Lukassa väsymistä ja huolestuin. Lähetin hänet viikonlopuksi vanhemmilleen, että hän saisi akkuja latailtua. Äitini tuli siksi aikaa hoitamaan minua. Meillä meni ihan hyvin, muukin perhe kävi tsekkaamassa kuntoni.
"Valtonen", lääkärini kutsui vastaanoton ovelta. Luka työnsi minut sisään pöydän ääreen. Lääkäri kyseli kuulumisia ja auttoi sitten hoitopöydälle. Hän tutki leikkaushaavan, joka oli jo parantumassa hyvää vauhtia. Sitten hän tutki jalkani ja totesi senkin olevan luutumassa hyvää vauhtia paikalleen. Sitten hän kertoi ilouutisen, saisin jättää pyörätuolin pikkuhiljaa pois! Tietenkään sitä ei vaan heivattaisi heti pois, vaan vähitellen totuteltaisi kävelemään/hyppimään pidempiä ja pidempiä matkoja ilman sitä. Lääkäri määräsi fysioterapia-ajat kahdesti viikkoon neljän viikon ajaksi ainakin alkuun, sitten tilannetta katsottaisiin uudelleen. Hän kyseli lääkityksestäni ja olin ihan tyytyväinen siihen joten annoimme sen pysyä ennallaan, vähensimme vain kipulääkkeen annostusta. "Minulla ei ole tällä kertaa muuta, nähdään taas parin viikon päästä", lääkäri hymyili ja kätteli minut sekä Lukan, ja viimeksi mainittu työnsi minut autolle. Olin niin iloinen, että pääsisin aloittamaan kuntoutuksen kunnolla, että puhua pulputin Lukan kanssa koko matkan.