Mystery Boy→ [VALMIS]

Luku 29.

Kuunnelkaa tuo biisi ylhäältä, sitten kun luvussa sanotaan, sillä tuo sopii siihen kohtaan.
-Namjoon
•
•
•
Tässä Me odotamme nyt managerimme päätöstä lomastamme. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että loma olisi tarpeen. Tulimme n. 2h sitten keikalta. Keikka meni hyvin, kuten aina. Taehyung on edelleen vaikeuksissa sokeutensa takia, mutta hän pärjää silti hienosti. Valitettavaa on se, että Taehyungin näkö ei parane, mutta sitä emme kerro Taelle itselleen. Ainakaan vielä.

"Namjoon tulisitko käymään", managerimme tokaisi. Laahustin konttoriin naama peruslukemilla. "Okey Namjoon. Te saatte kahden viikon loman Australiaan", Herra Kim sanoi. Hymy pyrki kasvoilleni, mutta väänsin naamani heti normaaliksi. Koitin suuresti tuota miestä, joka antoi liput meille. Lento lähtisi jo tänään klo. 23:45. Huikkasin pojille ja kerroin heille ohjelman.

Riensimme pakkaamaan, jotta ehtisimme vielä syödä ennen lähtöä. Katselin, kuinka Taehyung koittaa löytää vetoketjun kohdan laukustaan, johon Seokjin on hänen kamppeensa pakannut. Naurahdin ja menin auttamaan tuota nuorempaa poikaa.

Istumme tällä hetkellä limusiinissä ja juttelemme niitä näitä. Yhtäkkiä Jimin menee aivan masentuneeksi. Kohotin pojalle kulmiani kysyvästi. Jimin vain käänsi päänsä ikkunaa kohti ja oli muka katsovinaan maisemia. Poika huokaisi ja hänen vasen silmänsä näytti kostuvan. Tajusin heti mistä oli kyse. "Jimin onko kaikki okei?" Kysyin silti, sillä yleensä puhuminen auttaa. "Minulla on syyllinen olo." Poika tokaisi. Kaikki suuntasivat huomionsa tuohon surulliseen poikaan. Olin vain hiljaa, jotta poika jatkaisi. "Minulla on huono omatunto, sillä minulla on ollut pari päivää todella mukavat (ainakin melkein), mutta olen unohtanut Jungkookin tyystin", Jimin sanoi ja hänen äänensä murtui Kookien nimen kohdalla. Poika ei selvästikään ollut päässyt yli ensirakkaudestaan. "Jimin, sinun täytyy elää elämässä eteenpäin", tokaisin rauhallisesti ja poika nyökkäsi. Matka jatkui hiljaisissa merkeissä, ellei Hoseokin ja Taehyungin kiljumis kilpailua lasketa.

-Jimin
•
•
•
Lentokone saatiin juuri ilmaan. Kone oli myöhässä puolitoistatuntia. Nyt istun koneessa ikkunapaikalla Yoongin vieressä. Yoongin vieressä istuu Hoseok. Takanani istuu Jin ja hänen vieressään Taehyung ja hänen vieressään Namjoon. Lento kestää todella kauan ja klo. On jo varttiavaille kaksi aamuyöstä. Muut nukkuvat jo, mutta minä en saa unta. Tarvitsen rauhaa ajatuksiltani. Ainoa asia, joka nyt pyörii mielessäni on Jungkook. Tuo poika. Miten helppoa olis ollutkin, jos en olisi koskaan rakastanut tuohon. Jos Jungkook ei olisi suudellut minua. Jos Jungkook ei koskaan olisi ollut valmis rakastamaan minua, en tuntisi tätä ikävää. En voi tunteilleni mitään, mutta joku päivä tulen olemaan taas Kookien kanssa. Ihan varmasti.

"Jimin etkö nuku?" Yoongi haukotteli vieressäni samalla puhuessaan. Pudistin päätäni ja katsoin taas ulos pimeään. Yoongi huokaisi ja otti minua kädestä. Siirsin katseeni tuon pojan silmiin. "Siulla on meijät", Yoongi sanoi ja hymy tuli huulilleni. Yoongikin alkoi hymyillä. Pikku hiljaa muutkin pojat heräsivät ja alkoi valitettavasti Hoseokin ja Taehyungin kiljumis kilpailu. Jouduimme kaikki pitelemään korviamme, kun nuo pojat rääkyivät. Loppu lentomatka meni Hoseokin ja Taehyungin väittelyyn, kumpi oikeasti kiljui kovempaa.

Odottelimme taksia, joka veisi meidät pieneen kesämökkiin. Australiassa on todella kuuma, toisin, kuin Koreassa, jossa satoi toissa päivänä hieman lunta. Olemme tietenkin kaikki pitkissä housuissa ja huppareissa. Onneksi matkalaukkuun tuli otettua muutama valkea T-paita, jotka ovat Kookien vanhoja. AISH.

-Taehyung
•
•
•
Mökki on kaunis kuulemani mukaan. Minulle on kuvailtu jokainen yksityiskohta mökistä ja pihasta. "Noni pojat, otetaan kai bak bo huonekavereista", Hoseok sanoi. Olimme valmiina aloittamaan pelin. "KAI BAI BO", huusimme yhteen ääneen ja sitä mukaan tuli kämppikset. Mökki raikui huudoista, sillä olimme niin lapsellisia. Itse pääsin tosiaan Namjoonin kanssa samaan huoneeseen. Eipä siitä sen enempää.

"Pojat, lähden kävelylle!" Huusin pojille yläkertaan. En saanut selvää vastakiusta, joten lähdin Australian lämpimään yöhön kävelemään.

Jalkani veivät minut jollekin laiturille. En tiedä näenkö näkyjä, vai näenkö tosiaan Jungkookin tuolla meren pohjassa. Sydäntäni pisti. Tiesin, että Kookie ei ole tuolla, vaan se myrkky vielä vaikuttaa kehooni. Silti ajattelen, että mitä jos. Mitä jos Jungkook on tuolla pohjassa, enkä mene auttamaan. Pudistin päätäni ja näky hävisi. Aloin muistelemaan niitä aikoja, jolloin Jungkook oli vielä kanssani. (Nyt biisi pyörimään↑)

"Olen kaivannut tätä", Jungkook sanoi. "Ai mitä?" Kysyin. "Tätä että joku välittää minusta", Jungkook sanoi.

Jungkook läheni kasvojani ja asetti huulensa huulilleni. Se oli meidän ensimmäinen suudelma.

Kyynel vierähti poskelleni, kun muistelin nuita aikoja. Taivas oli alkanut pimentyä, joten tähtiä alkoi hahmottua taivaalle. Katselin taivasta ja yhtäkkiä tähdenlento lensi taivalla. Suljin silmäni ja toivoin. Toivetta en kerro edes ajatuksissani, sillä muuten se ei toteudu.

En ole syönyt tunteihin, tai tarkemmin päivään. Yritän nousta, mutta olen heikko. Vettäkään en ole juonut päivään. Tunnen, kuinka elimistöäni alkaa poltella. Ympärilleni kertyy sumua, joka on vain mieleni tuotosta. Myrkky alkaa taas vaikuttaa kehooni. Minua alkaa pelottaa. En tahdo nähdä Kookien kuolleen kalpeita kasvoja, tai hänen kaunista ääntään. Menen kyykkyyn maahan ja suljen silmäni, sekä peitän korvani. En tahdo!! Tunnen kosketuksen olkapäässäni, mutta se on aito, joku oikeasti koskettaa minua. Kosketus on heiveröinen, eikä siinä ole mitään rohkeutta. En halua katsoa. En pysty. Entä jos siis seisoo Roseanne, Jungkook, tai vaikka kuollut zombie lintu. Käsi, tarkemmin etusormi tökkää minua uudestaan olkapäähän. Kuulen itkua. Todella heiveröistä itkua. Se ei kuulu aikuiselle, vaan se kuuluu nuorelle tytölle. Alan kuuntelemaan itkua tarkemmin. Se kuulostaa niin tutulta. Siitä on viisi vuotta, kun kuulin tuon äänen. Kaivelen tuon itkun takaa muistoja.

"Jimin oppa auta!"
"Pidä kiinni!"
"Jiminie~!"
"Pidä kädestäni kiinni!"
"Jimin minä kuolen!"
"Ei et luovuta. Pidä kiinni!"
"Ei Älä päästä irti!"
"JIMIIN OPPA!"

Ei helvetti. Park Eun-Kyung!!

Mie en enään tiä mi mie kirjotan xD
Tää oli tylsä luku.

Sanokaa mielipiteenne.

Mie meen vielä hankaluuksiin tän tarinan kanssa, ku keksin aina vaa lisää ideaa. No jaah son sen ajan murhe sit.

Love Ya~