Mystery Boy→ [VALMIS]

Luku 11.

-Yoongi
•
•
•
Jimin pääsi eilen sairaalasta. Osalla pojista on oma asunto, mutta Jungkook ei tiennyt minne mennä, joten otin hänet luokseni väliaikaisesti.
    Olimme kokoontuneet kotiini pitämään hauskaa. Jin oli tilannut meille syötävää ja muut pojat istuvat nauraen sohvalla. Itse olen lattialla, sillä minut työnnettiin sohvalta alas. "Kuka haluaa ruokaa?!" Jin huutaa taloni toisesta päästä. Sain Jiminin jalasta päähän, sillä hän oli innoissaan ruoasta. Mussuttelimme siinä aikamme kaiken näköistä ruokaa, kunnes postiluukusta putosi kirjekuori. Lähdin hakemaan sitä ja avasin kuoren. "Oh My... pojat bighitille alkaa pyrkimykset ylihuomenna!" Kaikki katsahtivat minuun päin ja heidän silmistään näki, että he olivat yhtä innoissaan kuin minäkin. Siinä mietitttämme kaikkea maan ja taivaan väliltä, aloimme katsomaan uutisia. Uutisissa oli uutinen laittomasta asuntolasta, josta tiesin kaiken. Ainakin melkein. Uutisessa yksi kuva jäi häiritsemään minua ja käskin Namjoonin laittaa sen kohdan pauselle. Televisioni on uusinta mallia, joten sillä pystyy zoom. kuvia. Tarkensin yhden kohdan kuvasta ja sisälläni kuohui vihan, pelon ja pettymyksen aallot. Katsoin muita poika vihaisella, mutta suullisella ilmeellä. "Ettekö aikoneet kertoa minulle? Hän oli Veljeni, minun kuuluu saada tietää!!" Huusin heille kyyneleet valuen. "Ajattelimme sinulle parhaaksi olla kertomatta", Hoseok mumisi. Nousin sohvalta ja lähdin lompsien tämänhetkistä Jungkookin ja minun huonettani kohti. Paukaisin oven kiinni ja lysähdin lattialle. Veljeni oli koko ajan kuolleena aivan vieressäni. Kuulin jonkun kävelevän ovea kohti ja aukaisevan sen. Katsoin ylöspäin ja huomasin Hoseokin edessäni. "Mene pois Hoseok. Olet jo kaksi kertaa pettänyt minut". Tuo sanomani ei periaatteessa ollut totta, mutta olin niin järkyttynyt että halusin olla vain ilkeä. "Ajattelin että olisi paras olla kertomatta, sillä tiesimme sinun menevän taas masentuneeksi, jos kertoisimme sulle", Hoseok sanoi pahoittelevasti. En jaksanut kuunnella tätä enään. Lähdin ulos huoneesta Hoseokin huokaisun saattelemana. "Lähden pienelle kävelylle", huikkasin masentuneeksi pojille. Kukaan ei kerennyt vastata mitään, sillä ampaisin ulos talosta mahdollisimman nopeasti. Kävelin kalliota kohti, jossa olin viettänyt aikaa veljeni kanssa ollessamme lapsia.

-Taehyung
•
•
•
Minut käskettiin lähteä Yoongin perään siltä varalta, että hän saisi päähänsä mitä kammottavimman idean. Kävelin Yoongin perässä niin, ettei hän huomannut minua. Yoongi käveli metsään ja minä seurasin häntä. Poika kiipesi kalliolle ja istahti sinne. Kapusin pojan viereen ja näin Yoongin silmistä valuvan kyyneliä. "Kaipaan häntä niin. Kaipaan niin helvetin paljon", Yoongi mumisi ja alkoi itkemään äänetöntä itkua takkini hihaan. Lohdutin poikaa ja hän lopetti itkemisen. Nousimme lähteäksemme, mutta meidän takanamme oli nainen aseen kanssa osoittaen Yoongia. Tunnistin naisen ja niin varmasti tunnisti myös Yoongi. Tämä nainen oli Roseanne Park. "Tapan sinut, niinkuin tein myös veljellesi. Sinun takiasi menetin asuntolani ja kaikki rahani", Roseanne uhkasi Yoongia. "Haluatko sanoa viimeiset sanasi?" Roseanne virnuili. Yoongi oli aukaisemassa suunsa, kunnes kuului pamaus...

Lyhyt on, mutta ei voi mitään.
Saatan jatkaa jo tänään, tai vasta huomenna. Kiitos ja kumarrus niille, jotka ovat jaksaneet lukea tätä :)