Pojat peilissä || BTS ff

6

Yoora

Puikkelehdin ihmisjoukon läpi kohti linnaa. Sain sieltä huoneen ja saan sieltä ruokaa ja kaikkea tälläistä. Tapasin myös jotain muita ihmisiä. Osa heistä halusivat pois ja osa jäädä. Tbh mä en tiiä haluunko lähtee vai en.

Astelen suureen saliin sisään ja silmäkulmassani vilahtaa kuva siitä, kun jotain raahataan vankityrmään / kellariin. Uteliaisuus valtaa minut ja hiippailen varpaillani kohti kellaria. Vartijat olivat tulossa jo takaisin, joten piilouduin oven taa. Seisoin sen takana hetken ja sitten jatkoin matkaani.

Kuulin valitusta, mutinaa ja murinaa. Sanat "Anna ruokaa.." olivat ne jotka kuulin useimmin.

"YOORA!" liiankin tuttu ääni kutsuu oikealta. Kävelen äänen suuntaan ja löydän nuo seitsemän idioottia sellistä. Mietin taas mitä tämä 'johtaja' minulle edellispäivänä sanoi:
-Yoora miks sä tää- ai..., yksi ystävistäni, Jackson kävelee vierelleni. Suojelevaisesti tuo kietoo kätensä ympärilleni:
-Yoora päästä meidät pois nii karataan yhdessä, Jimin anelee yrittäen päästä lähemmäs mutta ketjut estävät sen. Tuo lennähtää vastavoimasta maahan kivuliaan ulvahduksen saattelemana:
-E-ei...e-en, sanon hiljaa. Joka ikisen heidän ilme vakavoituu:
-Mitä sä selität! Tottakai sä autat meitä! Namjoon tuhahti nurkasta. Jotenkin kummasti Yoongi oli saanut kalterit käsistään ja jaloistaan sulatettua:
-En, tokaisen itsevarmasti. En seiso kovin kaukaa 'kopista.' Yoongi raivokiitää lähemmäs kopin seinää (en tiiä onks neki jokkut kalterit.) kohden. Tuo pujauttaa kätensä tankojen läpi ja tarraa paitaani kiinni. Jackson loikkaa taaksepäin. Yoongi nostaa minua hieman maasta irti:
-Vittu nyt päästät meidät ulos tai ei käy,-
Yoongin keskeytti kivulias huuto. Tai oikeastaan kiljaisu, joka karkasi suustani. Tuon kädet olivat tulikuumat ja ne kumminkin hipaisivat kaulaani joka poltti aivan perkeleesti. Paniikissa tuo päästää irti ja rämähdän maahan:
-VITTU PIDÄ ITTEES KURISSA! Jackson huutaa ja ryntää luokseni:
-Ooks kunnossa? tuo kysyy ja nostaa minut ylös. Herkkä kun kumminkin olen niin tietenkin kyyneleet löysivät tiensä silmiini. Pitelin kättä palohaavan tai vamman päällä. Poistumme kellarista sanomatta mitään.

Yoongi

Mikä mua vaivaa? Mitä mä just tein? Miks mä tein niin? Miks oon tällänen? Varmaan miljoonatta kertaa kävelen ympyrää sellissä. Hiljaa kyyneleitäkin päästin silmistäni valumaan poskilleni:
-Hyung, Jimin sanoo ja tarttuu hellästi ranteeseeni:
-Miks tein niin? enempää varoittamatta syöksyn halaamaan nuorempaa poikaa. Hautaan kasvoni tuon niskaan/hiuksiin. Jimin silittää ja taputtaa selkääni yrittäen lohduttaa:
-Yoongi se ei ollu sun vika. Et voinu sille mitään..

Yoora

Istun sänkyni reunalla katsellen suuresta ikkunasta ulos. Palohaavat eivät enään tunnu miltään. Mieleeni vierähtää vanhempani. Ovatko he huolissaan? Tajuavatko he edes, että olen poissa? Huokaisu karkaa huuliltani. Lintuja lentää hieman tummemmalla taivaalla tähtien seassa. Taivaalla lentää myös tähdenlento. Tietenkin toivoin. Teen niin aina. En voi kertoa toivetta, koska sillonhan se ei toteutuisi vai mitä?

Toivottavasti tykkäätte tästä tarinasta 🦆 Tätä ei oo enää paljoo jäljellä kylläkään. Mutta joo kertokaa mielipiteitä tästä tarinasta ja kritiikkiäkin (???) saatte antaa :') Mun sanavarasto ei oo mikään mahtavin mutta sille en mitään voi 🤷🏻‍♀️ Mut anyways toivottavasti tykkäsitte tästä osasta. :')