Love is War

Prologi

Äitini hymyili minulle ja kosketti poskeani.

"Hyvää syntymäpäivää Harmony!" Äitini kailotti ylipirteästi, mutta jos olisimme äidin kanssa tienneet miten tämä päivä päättyi niin emme olisi miettineet omia syntymäpäiviäni. Vihasin nimeäni ja kyllä, se oli ensimmäinen asia mikä syöpyi mieleeni näin aamusta. Minut lähes raahattiin alakertaan vaikka päälläni oli shortsit joilla nukuin ja t-paita, joka jätti käsivarteni näkyville. Käsivarsissani oli tumpatun tupakan jättämät jäljet useampaankin kertaan ja veitsellä tehtyjä jälkiä, mutta ei. Ne eivät olleet omia tekosiani vaan isäni, Rogerin. Äitini ei tietenkään halunnut uskoa miehensä pahoinpidelleen lastansa. Osasin elää asian kanssa. Olin neljätoista.

"Menisitkö hetkeksi keittiöön?" Äitini kysyi kun yläkerrasta, isäni toimistosta kuului huutoa. Hämmentyneenä kävelin keittiöön ja istuin tuolille. Mitä ylhäällä tapahtui? Olin aina ollut utelias ja se koitui usein kohtalokseni, tälläkin kertaa. Hyppäsin alas tuolilta ja juoksin rappuset ylös yläkertaan. Lopulta rauhoituin edes hitusen ja hiivin kuin ninja ovelle jonka ovi oli aavistuksen raollaan. Huoneessa seisoi isäni ja äitini, isäni oli kylmän viileä ja äitini taas säikähtänyt. Mies joka oli selin minuun piteli jotain käsissään.

"Haluan sen maksun." Miehen ääni oli silkkinen.

"Dimitri, meillä ei ole niin suurta summaa." Isäni kuulosti varovaiselta, Roger varovaisena, se hämmennytti minua enemmän kuin tämä Dimitri.

"Hmph.. Tulin hakemaan mak-" Venäläinen aksentti ei kuulostanut huonolle ja tämän pukumiehen suusta se kuulosti vielä kauniimmalta. Olin hullu, saatoin ajatella positiivista ihmisestä joka osoitti aseellaan vanhempiani.

"Ette kertonutkaan tyttärestänne." Dimitri oli puoliksi kääntynyt minua kohti, luojan kiitos ovi oli turvana. Miehen kasvoilla oli virne.

"Harmony, lähde pois." Äitini sanat olivat heikko kuiskaus, mutta peruuttamisen sijaan astuin huoneeseen ja annoin katseen kiertää huoneessa jonne minulla ei ollut mitään asiaa. Metsän vihreät, kirkkaat, mutta silti niin tummat tutkivat vierasta huonetta pysähtyen lopulta huonessa olijoihin. Isäni katse oli vihainen, äitini pelokas, mutta tämän herran jonka kädessä oli edelleen ase - katsoi minua uteliaasti. Olin nopeasti tietoinen vaatteistani, mutta sekin oli pienin huolistani kun Dimitri asteli luokseni. Peruutin pari askelta katse varautuneena.

"Näytä ranteesi." Dimitrin ääni kertoi kaiken: ei kannattanut väittää vastaan. Huomasin isäni hätkähtävän. En tiennyt mitä tästä seurasi, joten ojensin vasemman ranteeni. Dimitri kosketti jälkiä leukaperät kiristyen. Oma katseeni oli siirtynyt varpaisiini. Yhtäkkiä Dimitri kosketti tuoreinta jälkeä; puukolla tehtyä viiltoa joka oli selvästi tulehtunut. Hätkähdin paniikissa säikähtäen kipua joka lävisti minut. En tajunnut sen olevan noin.. pahan näköinen. Dimitri otti leuastani ja käänsi kasvoni kohti omiaan; mies oli yllättävän komea. Tarkat piirteet, nenä sopi jokaiseen piirteeseen, korkeat poskipäät ja silmät kuin myrskyisä meri. Huulet saatoin jättää rauhaan, en halunnut kuolata mitään rikollista jonka mintunhajuinen hengitys tuntui kiihtyneen yllättäen.

"Kuka nuo teki?" Miehen ääni oli jäätävä. Niin kylmä ja kolkko, tunteeton. Vilkaisin isääni joka ravisti päätään ja mulkoili minua murhaavasti.
Siirsin katseeni liian myöhään Dimitriin joka oli huomannut jo seilailevan katseeni ja isäni murhaavan tuijotuksen. Yhtäkkiä aseen laukaus kajahteli talossa ja huomasin isäni ruumiin maassa. Äitini kiljui paniikissa ja polvistui isäni vierelle kyyneleet silmissä.

"Roger!" Äitini kuiskasi itkien ja kosketti isäni rintaa, nimittäin Dimitri oli ampunut isääni päähän, eikä äitini halunnut edes katsoa aseen jättämää jälkeä. Dimitri veti minut lähemmäs itseään ja yllätyin eleestä niin etten edes tajunnut tempautua irti.

"Puolustatko miestä joka pahoinpiteli tytärtäsi?!" Dimitrin ääni oli edelleen jäätävä, mutta saatoin tuntea miehen rentoutuvan.

"Ei Roger satuttanut Harmonya!" Äitini kiljui, mutta kun hän siirsi katseensa minun välinpitämättömiin kasvoihin - edes kuolema ei saanut myötätuntoani - äitini tajusi minun seisovan Dimitrin rintaa vasten.

"Äiti?" Kysyin hiljaa, varovasti. Dimitri ei vieläkään päästänyt irti minusta, enkä minä tapellut vastaan.

"Et ole lapseni. Lapseni ei seisoisi murhaajan vierellä." Äitini ääni oli edelleen pelokas, surullinen, mutta myös kylmä. Värähdin äidin sanoista ja vilkaisin Dimitriä jonka katse oli porautunut äitiini ja leukaperät kiristyneet.

"Ei, sinä puolustit itse murhaajaa. Luulitko tosiaan että Roger oli niin viaton?! Näin kuinka hän tappoi sen pikkutytön, oman lapsensa. Minun pikkusiskoni! Ja ei, sinä et tiennyt siitä mitään, koska Roger ei kertonut niistä monista huoristaan!" Dimitri hätkähti kun kuuli minun puolustelevan häntä joka oli varmasti tottunut itse puolustamaan itseään. Äitini oli selvästi poissa tolaltaan.

"Ja äiti, mummini - sinun äitisi - ei suinkaan kuollut nukkuessaan. Roger oli tukehduttanut hänet. Ja siskosi ei kuollut onnettomuudessa, se oli murha." Tuhahdin jäätävästi, jatkoin silti, "Näinä parina minuuttina Dimitri on ollut minulle enemmän isä kuin Roger 14 vitun vuoteen!" Ärähdin ja huomasin äitini nousseen ylös ja astelleen lähemmäs. Lähin asia mikä sattui olemaan hänen onnekseen veitsi. Olin jo aikaisemmin huomannut Dimitrin taskussa olevan tikarin ja olisin ottanut sen ilomielin turvakseni, mutta Dimitri kohotti aseensa.

"Vanessa, voit vielä lähteä." Dimitrin ääni oli kylmä, mutta hän ei selvästi halunnut tappaa Vanessaa. Ehkä hän tiesi että olimme läheisiä äitini kanssa. Olimme olleet.. Äitini vilkaisi Rogeria ja sitten minua. Olin vaistomaisesti puristanut Dimitrin takkia; tunsin itseni kahdeksan vuotiaaksi pikku tytöksi. Dimitri oli laskenut aseensa, mutta vahti äitini jokaista liikettä kuin haukka. Ilmeisesti äiti odotti että olisin rynnännyt hänen syliinsä, mutta kun seisoin paikoillani katsoen äitiä suoraan silmiin hän tajusi menettäneen miehensä sekä tyttärensä. Liu'utin varovasti käteni miehen taskuun ja otin sieltä sen tikarin jota olin alunperinkin ihaillut. Astuin askeleen kauemmas Dimitristä ja jäin pyörittelemään tikaria kädessäni. Se oli terävä ja se olisi voinut tappaa ihmisen. Dimitri vilkaisi minua suupielet kaartuen ylöspäin. En tiennyt mitä miehen päässä liikkui, mutta en ehkä halunnutkaan tietää.

"Sinuna lähtisin nyt." Sanoin äidilleni, Vanessa. Nainen jota olin rakastanut enemmän kuin tarpeeksi. Ainut ystäväni. Ulkonäön perusteella olisin varmasti saanut kavereita - niitä miespuolisiakin - mutta luonteeni ei sallinut ketään tulla lähelle. Silti Dimitri oli kuin käärme; luikerteli lähemmäs ja otti lähelleen. Pelastava enkeli, kenties? Äiti oli tiputtanut veitsen maahan ja käveli sitten ohitseni hipaisten kättäni. Värähdin kosketusta ja katsahdin äitin loittonevaa selkää.

"Älä tule luokseni, kun pakenet hirviön luota." Äitini totesi katsomattakaan minua.

"Ei kaunotar paennut hirviön luota, äiti." Totesin rauhallisesti, vaikka en pitänyt itseäni kaunottarena ja Dimitri tosiaan oli minulle varmasti isä hahmo. Vilkaisin Dimitriä joka tuijotti ovea joka oli sulkeutunut.

"Lähdetään.." Dimitri totesi ja otti minua kädestä.