Love is War

Luku 11: Sydämetön hirviö

"En, minä en ole hirviö." Sanoin ja laskin aseeni. Francesco virnisti minulle ja aloitti puhumisen, pehmeällä äänellä, joka olisi saanut kenet vain lankeamaan miehen jalkoihin. Silti pidin itseni ilmeettömänä.

"Harmony, sinä olet juuri sitä. Hirviö. Pystyit tappamaan isäsi, aika julmaa?" Silmissäni tummeni miehen sanojen myötä, en painanut kuitenkaan liipaisimesta. Mutta kun aloin miettiä asiaa kunnolla; oli kyllä totta, isäni kuoli minun takia. Ja se oli täysin oikein.

"Ei sinulla ole edes omantunnon tuskia, amore." Francesco hymyili ja sipaisi poskeani sormenpäillään. Värähdin inhosta, vihasin miehen katsetta joka vaelteli kehollani. Tunsin itseni esineeksi joka lojui näyteikkunassa.

"Voimme varmasti poistua, scemo." Okei, italiantaitoni päättyi siihen, mutta huomasin kuinka sanani osuivat ja upposivat. Fancescon katse kylmeni asteittain kunnes katse oli jo pakkaslukemilla.

"Tulemme tapaamaan vielä, amore, ja toivon että olet oppinut käytöstapoja silloin." Fancesco hymyili kireästi ja vilkaisi Dimitriä joka näytti hyvin ärtyneeltä. Hän ei osannut sanaakaan italiaa joten keskustelumme oli ollut hänelle pääosin siansaksaa - koska se että haukuin hänen liikekumppaniaan idiootiksi - ei varmasti ollut suotavaa, mutta toisaalta. Francesco kutsui minua rakkaaksi.

"Tule ilman Dimitriä." Nyt äänestä oli kadonnut kaikki lämpö ja ystävällisyys, "Kahden viikon päästä. Yksin." Francesco sanoi. Värähdin ajatuksesta että joutuisin olemaan Francescon kanssa samassa tilassa. En luottanut mieheen lainkaan, mutta kaikkea pitikin tehdä mafian takia. Lähdin kävelemään Dimitrin vierellä ulos, enkä voinut olla vilkaisematta Dimitriä joka oli ollut vaitonainen koko ajan. Kun pääsimme ulkoilmaan niin en voinut olla huokaisematta helpotuksesta. Olin elossa edelleen. Kaivoin kännykkäni taskustani ja etsin Henryn numeron. Pariin kertaan puhelu piippasi kunnes uninen pojan ääni vastasi puhelimeen.

"Päivää, unikeko.." Hymyilin ja saatoin arvata pojan hätkähtävän.

"Ootko okei?" Henry kysyi pienesti paniikissa, enkä voinut mitään naurahdukselle joka karkasi huuliltani.

"Olen." Myönsin, mutta pian aloin miettimään asiaa: en tiennyt että olinko niin kovinkaan kunnossa, mutta en toisaalta halunnut huolestuttaa Henryä sillä. Sanoin heipat ja sammutin puhelun. Nousin Dimitrin autoon ja vilkaisin miestä jonka leukaperät olivat kiristyneet ja katse tummunut. Kun lähdimme, niin saatoin huomata hänen puristavan myös rattia.

"Dimitri..?" Kokeilin rauhallisesti, mutta en saanut siltikään mitään reaktiota aikaiseksi. Huokaisin ja käänsin katseeni maisemiin. Nyt hänelle oli turha puhua.

***

Kotona meno oli erilainen, Henry oli lähes itkien tullut luokseni ja sanonut miljoona kertaa että onneksi olin elossa. Enkä ollut edes käynyt lähellä kuolemaa. Painelin kuitenkin lähes heti ensimmäiseksi huoneeseeni - peilin eteen. Tuijotin itseäni peilistä tovin, etsien jokaista pienen pientäkin virhettä itsestäni. Vertasin itseäni aina liikaa muihin.

***

Olin melkein myöhästynyt koulusta aamulla, mutta onneksi ehdin kuitenkin. Opettajien kiusaksi oli välillä hyvä käydä koulussa. Tuijotin matikan kirjaa hiljaa, en ymmärtänyt mitään mitä kirjassa selitettiin. Melody istui vierelläni tehden tehtäviä, vilkaisin aina välillä ystävääni. Olimme saaneet sovittua.

"Jasper pääsee sairaalasta tänään.." Kuiskasin hiljaa pieni hymy huulilla. Melody vilkaisi minua tietävästi, hän tiesi että olin kaivannut jo poikaa. Silti tytön katseessa oli jotain muutakin josta en saanut selvää.