Love is War

Luku 7: Kadonnut

Tuijotin säkkipimeää kellaria hämmentyneenä. Olin potkinut lattialuukkuja siinä toivossa että siellä välissä olisi jotain muuta, mutta en ajatellu elokuvien lailla tippua salakäytävään. Silti seisoin täällä miettien että mitä helvettiä juuri tapahtui. Päätin jatkaa matkaani siinä toivossa että käytävän päässä näkyisi valoa. Ei juna, vaan ovi. Olin edelleen aika helvetin iloinen huumeen vaikutuksen takia, silti huomasin kun hiljalleen vaikutukset aikoivat laantua. Leon ei ollut laittanut kovin paljoa. Hiton idiootti.

"Missä olen..?" Huokaisin kun kompuroin pimeässä. Valaistus ei olisi ollut huono vaihtoehto. Kamala haju syövytti nenäni ja tunnistin hajun nopeasti ruumiin hajuksi. Vilkaisin vaistomaisesti oikealle jossa oli häkkejä. Häkkikellari. Mutta se, mitä siellä näin sai sydämeni pysähtymään ja minut ryntäämään juoksuun. Olin tarpeeksi selvinpäin pakenemaan paikalta. En olisi halunnut nähdä sitä.

"Et tainnut pitää taideteoksestani.." Pehmeä ääni kuiskasi nauraen. Pysähdyin automaattisesti ja peruutin seinää vasten. Tuijotin varjoja joista astui esiin melko vanhahko, yli neljäkymppinen nainen.

"Tapoitko hänet?!" Kysyin ääni värähtäen aavistuksen. Virne levisi naisen kasvoille. Muistelin hirttäytynyttä tyttöä; hän oli ehkä 8-vuotias pikkutyttö jonka jaloissa oli maannut verinen nalle. Kuin kauhuelokuvasta.

"Se.. Se oli lapsesi.." Kuiskasin ja tunsin oloni Sherlock Holmesiksi.

"Kuka olet?" Psykopaatti kysyi kylmästi. Hänen mieliala muuttui liian nopeasti. Saatoin toivoa prinssiä paikalle tai sitten vain asetta. En halunnut kertoa nimeäni, joten keksin valenimen.

"Carolina." Tokaisin ja kohotin katseeni naisen silmiin. Carolina oli nimi joka tuli ensimmäisenä mieleeni. Kokosin itseni ja jatkoin matkaani. Halusin pois tuon hullun läheltä jonka kiiluvat silmät toivat mieleen kissan ja olemus noidan.

"Valehtelu on rumaa, Harmony." Nainen huudahti perääni ja sai minut ryntäämään juoksuun. Mistä nainen tiesi nimeni? Ajatukseni ei oikein kulkenut pimeillä käytävillä, jonka jokaisessa kulmassa vaani varmasti joku. Purin huultani ja pysähdyin hengittämään.

"Harmony.." Ääni oli erilainen, pehmeämpi. En pinkaissut tällä kertaa juoksuun, tuijotin vain pimeyteen kuin odottaen jonkun hyökkäävän sieltä moottorisahan kanssa.

"Mitä haluat?" Tiuskaisin kokoen rohkeuteni, en halunnut että pelko paljastaisi minut. Nainen liikkui varjoissa hiljaa kuin kissa, pelko kouraisi mahaani kun lopulta nainen asteli eteeni.

"Arvasin, että tulet vielä luokseni." Tuo pieni, sadestinen virne ja silmien siristys sai minut hypähtämään taaksepäin. En sanonut mitään, en pystynyt. Hetken hiljaisuus valtasi kellarin, ja tuijotimme pitkään toisiamme.

"...Äiti?" Sain sanottua hiljaa, kyyneleet silmissä. En edes tiennyt miksi kyyneleet valuivat silmistäni, koska en ollut surullinen. Saattoi johtua aineen vaikutusten loppumisesta, ehkä?

"Niin?" Vanessa kysyi - äitini, jota olin kaivannut liian usein pyyhkimään kyyneleet ja lohduttamaan. En kestänyt enää vaan lähdin juoksemaan kohti ääntä, joka kuului kauempaa. Olin aina rakastanut juoksemista, mutta nyt se tuntui raskaalta. Kuin joku olisi vetänyt minua taaksepäin samalla kun yritin juosta eteenpäin. Silti, pian pääsin ovelle. Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Laskin käteni kahvalle ja emmin hetken, ennenkuin avasin oven. Yllätyksekseni se avautui ja paljasti haisevan, roskien täyttämän kujan joka tuntui paremmalta kuin murhaajan kanssa kellarissa oleminen. Vilkaisin vielä kerran taakseni, ennenkuin astelin ulos ja suljin oven. Nyt pitäisi päästä kotiin. Vilkaisin vaatteitani todeten olevani kaiken paskan seassa. Suihku ei olisi paha keksintö.

"Mistä tulin.." Mutisin hiljaa ja annoin sanojeni hukkua tuuleen. Suunnalla ei ollut nyt väliä. Joten laitoin jalkaani toisen eteen yhtä nopeammin kunnes ryntäsin juoksuun. Oloni oli heikko ja mustat täplät täyttivät näkökenttäni. Pyörtyisin aivan pian, tunsin ja tiesin sen. Ja juuri ennen kuin tuttu ja turvallinen katu alkoi niin lyyhistyin maahan ja näköni pimeni.