Aleksandera on elänyt koko elämäsä tiedottomuudessa ja nyt on hänen vuoronsa saada tietää. Mutta tuleeko asia esille niinkuin pitäisi? Ei tietenkään! Eihän tämä muuten mikään tarina olisi;)
Alexandera De Rosier on yläaste ikäinen tyttö. Hän tulee r...
Parkkeeraan auton nätisti serkkujeni talon pihaan. Heidän autonsa on pihassa, joten oletan heidän olevan kotona. Muut nousevat autosta noudattaen minun esimerkkiäni. Kävelen rauhallisin askein ovelle. Koputan ja kokeilen kahvaa. Ovi on auki ja menen sisälle, loput porukasta tulevat perässäni.
"Hei?" tervehdin ujosti. En kuule vastausta, joten kävelen syvemmälle taloon. Ketään ei aluksi näy. Kenkäni kopisevat lattiaa vasten. Suljen silmäni ja tunnen poltteen voimistuvan. Kun avaan silmäni tiedän niiden olevan vaalean siniset. Kuuntelen hiljaa. Kuulen vain ystävieni kiivaat sydämien sykkeet. Talo tuntuu lämpimältä, joten täällä ollaan oltu. En edes näe mitään poikkeavaa joten kävelen normaalisti peremmälle.
Kun pääsen keittiöön kulman takaa joku hyppää selkääni. Tunnistan hänet kuitenkin helposti pienen kokonsa takia, Henna yksi serkuistani. Hän on minua kaksi vuotta nuorempi ja minua vähän pienempi, vaikka olen itsekin pieni. Hän on saanut paljon enemmän koulutusta kuin minä, mutta saan hänet helposti maahan. Isken lopuksi vielä kunnollisen lyönnin häntä päähän, jolloin hän menettää tajunsa. Nousen seisomaan ja riisun takkini pois päältäni. Jätän sen vain lattialle lojumaan ja suoristan taistelupukuani.
Muut katsovat minua vakavina kun palaan heidän luokseen. "Ööm pari kysymystä. Kuinka paljon täällä on porukkaa? Onko sinusta okei taistella serkkujasi vastaan? Ja miten haluat meidän toimivan?" Joanna kysyy hieman jännittyneenä. "Mul on seitsemän serkkua plus niiden vanhemmat. Huonolla tuurilla tääl on joitaki muitaki. Mulle tää on ihan okei ja taistelkaa samalla mitalla ja vähän enemmänki takas. Jos ei oo pakko nii älkää tappako ketään mutta sekään ei sit oo kiellettyy", vastaan kaikkiin kysymyksiin vuorotellen ja yllätän itsenikin ääneni viileydellä.
Jakaannumme ja tutkimme koko talon läpikotaisin. Kuulen huutoja ja muita tappelun ääniä muista huoneista. Itse en törmää kuitenkaan keneenkään vaan saan tutkia paikkoja rauhassa. Näen seinällä kuvan jossa on äitini kun hän oli pieni. Kuvassa on myös hänen siskonsa, eli toisin sanoen serkkujeni äiti, sekä heidän vanhemmat. Koko perhe hymyilee iloisena ja taustalla näkyy heidän kotinsa.
Pudistan päätäni selvittääkseni ajatukset, jotka laukkaavat villeinä pääni sisällä. Saan kierroksen tehtyä ja ketään ei ole vieläkään tullut vastaan. Kuulen kuitenkin takaani äänen kun terä vedetään tupeestaan. Nappaan selästäni nuolen ja viritän sen. Saan ammuttua uhriani vatsaan mutta hän ehtii heittää puukon ja se sivaltaa kylkeäni. En kuitenkaan ehdi keskittyä omaan haavaani kunnolla, painan vain käteni sen päälle.
Katson jälleen yhtä serkuistani. Rasmus katsoo minua pikku hiljaa lasittuvilla silmilään. En halua hänen kärsivän vaan vedän nuolen hänen vatsastaan yhdellä nopealla liikkeellä ja isken sen hänen sydämeensä. Taakseni katsomatta palaan alakertaan.
Minua vastaan tulee Peter ja Adele. He ovat yllättävän siistejä. Katson häntä kulma koholla. "Cole hoiteli koko alakerran yhdellä kertaa, Joanna ja Dallas on vielä siellä kolmannessa kerroksessa. Peter katto aika nopeesti pihan", hän selittää. Nyökkään merkiksi. "Alex!" kuuluu huuto takaani. Joanna kipittää portaat alas luoksemme ja huomaan Dallasin tulevan hänen perässään. Käännyn ehkä hieman nopeasti ja kylkeäni vihlaisee. Minulla on nyt aikaa, joten voin vilkaista haavaa. "Et sanonut että haavoituit!" Adele torui. "Osaatko parantaa itsesi?" Dallas kysyi heti perään. "Ömm, en", myönnän. Dallas huokaisee syvään. "Minun on pakko paikata se pikaisesti. Ja muutes, kannattee opetella parantaan itses. Se on hyödyllinen taito", Dallas sanoo samalla kun saa siteen kierrettyä pikaisesti haavani ympärille.
"No mennäänkö me nyt sinne kellariin?" Adele kysyy malttamattomana. "Odota", käsken. Silmiäni kirpaisee ja polttelee, mutta pian pystyn näkemään pölyhiukkasetkin ja kuulemaan alakerrasta kuuden ihmisen sydämen lyönnit. "Alakerrassa on kolme tyyppiä mun perheen lisäksi. Niistä kaks on aikuisia ja yks nuorempi. Kaikilla niist on aseet. Saatteko te hoidettuu ne viidestään jos mä otan tehtäväkseni vapauttaa mun veljet ja isän?" kysyn lopuksi ja saan myöntäviä vastauksia. "Mä voisin sittenki jäädä vartioimaan tänne", Peter hoksaa. Hyväksyn idean kiitollisena.
Menen muiden perässä kivisiä portaita alas. Adele tiirikoi lukon nopeasti auki niin ettei kuulu minkäänlaista ääntä. Cole kävelee ensimmäisenä huoneeseen. Hän käyttää voimiaan ja iskee nyrkkinsä maahan. Nyrkistä lähtee sininen valo maata pitkin. En siedä mitä se tekee uhreillensa, mutta kuulen ainakin yhden ihmisen kaatuvat. Joanna ja Dallas rynnivät tilaan ja käyvät vastustajiensa kimppuun. Valot syttyvät ja huomaan Adelen olevan asialla. Juoksen muiden ohitse isäni ja veljieni luo. Kaikki he roikkuvat seinällä kahleista. Heitä on hyvin varmasti kidutettu. Irrotan kaikki vuorotellen kahleista. Halaan tiukasti veljiäni ja sitten myös isääni. He ovat yllättävän hyvässä kunnossa ottaen tämän kaiken huomioon. En edes huomaa minkäänlaisia isoja haavoja, vain pitkiä kuivuneita veri vanoja.
"Meidän pitää varmaan mennä", Cole toteaa yllättäen minut, hänhän ei normaalisti puhu. Näen sivusilmällä isäni nyökkäävän ja lähdemme koko poppoo kellarista. Peter hymyilee minulle hieman kun hän näkee meidän selvinneen kaikesta. Hymyilen hänelle onnellisena takaisin.
Autossa ei ole kaikille omia paikkoja joten minä joudun istumaan jonkun sylissä. Päätän mennä Ethanin syliin. En edes huomaa missä vaiheessa nukahdan.
Sunnuntai 5.6
"Pidä yhteyttä", Joanna käskee kun jätän hänet heidän pihaansa. Enää autossa istumme vain minä, Ethan, Aleric, Peter ja isäni. Isä ajaa meidät kotiin. Peter nousee autosta ja juoksee pihan poikki omallensa. Aurinko on jo ylhäällä, ollut jo pitemmän tovin. Taivaalla on muutamia isoja pilviä, mutta muuten sää oli selkeä. Kipitän kotiovelle ja avaan sen kylmällä metallisella avaimella. Lukko napsahtaa ja päästän muut ohitseni sisälle. Astun viimeisenä kynnyksen yli, suljen oven ja riisun kenkäni. Nappaan kuitenkin tikarit kengistä ja laitan ne eteisen tasolle. Laitan myös jousen ja nuolet samaiselle tasolle.
Riisun puvun päältäni ja laitan sen sievästi sängyn päälle. Nappaan kaapista vaaleansinisen pyyhkeen kieräytän sen ympärilleni ja otan puhtaan topin, hupparin ja colleget sekä alusvaatteet toisesta kaapista. Kun pääsen kylpyhuoneeseen ripustan pyyhkeen naulakkoon ja riisun alusvaatteeni. Vilkaisen pikaisesti käärittyä kylkeäni. Irrotan siteen ja sen alta paljastuu aika ikävän näköinen haava.
Pomppaan pari askelta taaemman kun en taaskaan muistanut että hanasta tulee aina ensin jäistä vettä. Vesi kuitenkin vaihtuu pian lämpimäksi. Astun hitaasti veden alle. Lämmin vesi kirvelee haavassani, totun nopeasti ja pystyn rentoutumaan juoksevan veden alla.
Pitkän rentouttavan suihkun jälkeen saatan kuivata itseni ja pukea päälleni puhtaat vaatteet. Ne tuntuvat paljon kotoisemmilta kuin äidin puku, arvatenkin. Seuraavaksi päädyn keittiöön laittamaan ruokaa kurniville vatsoille. En meinaa tällä kertaa siis omaani... sentään.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Pahoittelen epäsäännöllisyyttä, joka on vaivannut muutamia kuukausia jolloin ei lukua ole saapunut. Olen viimein palannut kirjoittamaaan muitakin tarinoita mahollisimman paljon.
Mutta toivottavasti luku oli ainakin ihan siedettävä ja seuraava luku saapuu sit taas 29 pv!
