Aleksandera on elänyt koko elämäsä tiedottomuudessa ja nyt on hänen vuoronsa saada tietää. Mutta tuleeko asia esille niinkuin pitäisi? Ei tietenkään! Eihän tämä muuten mikään tarina olisi;)
Alexandera De Rosier on yläaste ikäinen tyttö. Hän tulee r...
Istumme keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia. En ole varma mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta varmaan tarkoituksena on löytää isäni ja veljeni. Vien kahvikuppini tiskialtaaseen ja käännyn katsomaan muita. Joanna tuijottaa kuppiinsa tiiviisti Dallasin puhuessa tälle. Cole höppii kahviaan normaalisti ja Adele tuijottaa ikkunasta.
"Kellään mitään hajua mistä meidän pitäisi aloittaa?" kysyn. Olen vieläkin niin tiedoton etten tiedä edes mistä minun pitäisi aloittaa isäni ja veljeni etsintä. Kaikki näyttävät mietteliäiltä, mutta kukaan ei sano vielä toistaisksi mitään. Huokaisen ehkä hieman turhautuneena tiedottomuuteeni. Olen liian riippuvainen muista ja heidän tiedoistaan, että tunnen itseni aivan liian avuttomaksi. Olen katsos tottunut olemaan itsenäinen tyttö.
"Pitäisikö meidän kysyä Hugolta?" Cole ehdottaa. Muut näyttävät epäileviltä. Itse en tiedä kuka on Hugo joten turha minun on asiaan kommentoida. He tulevat muutenkin kyllästymään siihen, että kyselen, joten tällä kertaa ei varmaan ole pahitteeksi heidän mielenterveydelleen jättää kysymykset esittämättä.
Muut nousevat pöydästä ja jättävät mukinsa altaaseen. Minulta taisi mennä jotain kokonaan ohitse kun olin ajatuksissani. Seurasin muita vain kiltisti sillä se on ainoa asia mitä pystyn tällä hetkellä tekemään.
"Me siis ollaan menossa puhumaan sille Hugolle nyt jonka jälkee mennään puhuun mun vanhemmille", Joanna kertoo minullekkin. Nyökkään vain tuolle ja jatkan muiden seuraamista ulos. Minut johdatetaan Adelen ja Colen kanssa autoon. Istun takapenkille ja sujen turvavöni. Cole ajaa.
Koko matkan olemme hiljaa. Adele ja Cole eivät varmaankaan puhu minun takia, mutta enhän mä voi tehdä mitään sille miten he käyttäytyvät. Auto pysähtyy ehkä 40 minuutin ajomatkan jälkeen. Cole ja Adele nousevat autosta ja minä heidän perässään.
Edessämme on vanhan näköinen kartano. Siitä huokuu valta ja voima. Mukanani kulkeva pari kävelevät ovelle ja koputtavat. Menen heti heidän perään ja huomaan toisenkin auton ajavan pihaan. Loput fantasiaporukastamme nousevat kyseisestä autosta ja harppovat luoksemme.
Oven avaa pitkä mies. Hän on ehkä neljässäkymmenessä oleva, mutten osaa sanoa yhtään tarkemmin. Siivet hänen selässään ovat valkeat ja kirkkaat hän on siis enkeli. Hänellä on päällä hyvin asialliset ja siistit vaatteet. Hän katsoo meitä toinen kulma kohollaan, mutta silti hymyillen. Pysyttelen muiden takana, eikä hän näytä edes huomaavan minua.
"Mikäs tuo teidät tänne?" hän kysyy. "Meillä olisi asiaa liittyen De Rosierin sukuun" Joanna sanoo takaani. "Ai heihin, taas uusi murha? Vai kenties jotain iloisempaa? Tulkaa vain peremmälle. Voin tarjota teetä ja kahvia sekä pullaa", mies toivottaa meidät tervetulleeksi kohteliaasti. Kävelen muiden mukana eteiseen ja riisun kenkäni. Eteinen johtaa isoon saliin. Sali on kai jonkinlainen välitila koska sitä ei ole sisustettu kummemmin.
Seuraan miestä ja muita ystäviäni ruokailutilaan. Mies pyytää palvelijoitaan, jos niitä he nyt ovat, laittamaan meille purtavaa. Istumme pöytään ja pian eteemme tuodaan monenlaista leivosta sekä juotavaa.
"No niin, olen valmis kuulemaan asianne", kartanonherra hieroo käsiään yhteen. "Mukanamme Alexandera kai muistat hänet?" Joanna kysyy kohteliaasti. "Ai tarkoitat De Rosierin nuorinta tytärtä?" Mies käy meidät kaikki läpi katsellaan. "Kyllä Hugo, hän istuu tässä vieressäni", Joanna sanoo puolestani. "Oi ihana tutustua Alexandera. Kerrotko nyt miksi olette täällä?" Hugo pyytää. Hän katsahtaa siipiini. Hänen silmänsä leviävät hieman, mutta hän ei kommentoi mitään.
"Alex, sinähän voit kertoa hänelle. Tiedät jutun parhaiten" Joanna sanoo katsoen minua silmiin. "Selvä Joanna. Ömm. Tässä muutama päivä sitten silmäni alkoivat vuotamaan verta isäni puhui jostain enkeli veren, ihmis veren saastumisesta. Sen jälkeen silmistäni tulivat harmaat ja ne alkoivat vaihtamaan väriä tunnetilani mukaan. Vanhempani yrittivät vähän selvitellä asiaa, mutta eivät tuleet tulokseen. Pyörryin useaan kertaan ja yhdellä kerralla, kun äiti herätteli minut hän sanoi isäni ja veljieni olevan kadoksissa. Samaan syssyyn äiti sairastui ja joutui lähtemään isoäidin luo. Olen nyt omillani ja minun pitäisi etsiä isäni ja veljeni ja tarvitsen apua", selitän asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
Hugo kuuntelee koko ajan hiljaa. Seuraan hänen reaktioitaan, mutta en huomaa mitään poikkeavaa. Sitten jotain yllättävää tapahtuu. Silmiäni polttelee ja kaikki puhkeavat puhumaan. Vilkuilen ympärilleni, mutta kenenkään suu ei liikku. Keskityn hetken aikaa puheeseen ja selvitän mistä he puhuvat. Kaikilla on joku oma aihe eikä kukaan näytä puhuvan jollekin toiselle. En kai, en kai vain minä lue ajatuksia.
Sitten kuulen Joannan voimakkaamman äänen. "Alex, mikä on?" hänen äänensä on huolestunut, mutta se sekoittuu muihin ääniin. Yritän peittää korvani käsilläni mutta siitä ei arvatenkaan ole hyötyä. Siinä hetken olen hammasta purren kunnes kuulen Hugon ajatukset. Tuo tyttö on kyllä aivan luonnon vastainen. Miten hänen ystävänsä sietävät häntä? Tai no kaksi enkeliä, vamppyyri ja haltia, ei mikään normi porukka. Miten he edes kehtaavat pyytää minulta apua?
Se saa minut tekemään päätökseni. "Me lähdemme nyt", sanon tiukasti. "Mutta-", Dallas yrittää. "NYT HETI!" kiljun. En kestä hetkeäkään. Minun on päästävä ulos.
Ovella Hugo toivottaa meille hyvää jatkoa ja sanoo meidät tervetulleiksi uudelleen. Tuskinpa minä olen tervetullut. Siis en voi sietää Hugoa enää hetkeäkään. Hän on vain nyt niin teeskennelty ja epäaito valehtelija. Siis en ymmärrä miten hän kehtaa.
Ulkona polte silmistäni vaimenee ja äänet hiljenevät. Olen niin kiitollinen sillä jos se olisi jatkunut vielä hetkeäkään, pääni olisi räjähtänyt. Nojaan käteni polviini ja lasken pääni kumaraan. Hengitän pari kertaa rauhallisesti ja ryhdistäydyn.
Kaikki katsovat minua kysyvästi ja tuhahdan itsekseni jolloin Adele ja Cole molemmat kohottavat toista kulmaansa. "Hugo ei ole luotettava. Hän esittää", selitän, mutta Adele naurahtaa epäuskoisesti. "Hugo valehtelisi? Miksi hän edes tekisi niin? Hän on vain mukava ja olisi auttanut meitä, mutta koska sinä olet tuollainen friikki niin hän ei ehtinyt sanoa yhtään ratkaisevaa sanaa", Adele lyöttäytyy minua vastaan. Auts, hän sanoi minua friikiksi.
"Adele, en sanonut että hän valehtelisi. Hän esittää olevansa jotain mitä ei ole. Pystyin kuulemaan teidän kaikkien ajatukset äsken" "Ai kun silmäsi muuttuivat valkoisiksi?" Johanna kysyy. "Niin sain kyvyn lukea ajatuksia", vastaan. "Oikeasti? Tuohan on täysin epäuskottavaa", Adele ei edelleenkään myönnä mitään. "Ja sinä epäilet sitä. Niinhän enkelit ja vampyyritkin ovat epäuskottavia. Mutta voin sanoa että kuulin sinunkin ajatuksesi, luotat minuun eniten tästä porukasta, olet vain hyvin epävarma siksi väittelet minun kanssani", paljastan. Adele katsoo minuun hetken silmät viiruina ja pystyn näkemään niissä vaalean välkähdyksen.
"No okei mitä sitten?" Adele tuhahtaa korostetusti. Pudistan päätäni ehkä enemmän itselleni kuin punapäälle. "Mennäänkö me mun vanhempien luo tänää vai huomen?" Joanna kysyy. "Mennäänkö huomen? Sun vanhempien luona tulee kuitenki puhuttuu kaikkee turhaa ennenku päästään missään asias mihinkään tulokseen", Dallas miettii. "Eli mennäänkö me nyt meille?" kysyn. "Mun pitäis varmaan käydä kotona", Cole sanoo. Hän on taas ollut pitkään hiljaa ja olin melkein unohtanut hänen olemassa olonsa. "No käykää kaikki kotona ensin ja sit tulkaa meille", ehdotan. "Mä voin viedä sut kotiin, ku ei sulla olis muuten kyytiä", Adele lupaa. "Okei eli nähään sitte meillä" sanon ja menen pelkääjänpaikalle autoon.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Heippa taas! Ilman kummempia höpinöitä kysyn tän kerran kysymyksen. Minkä mittaisita luvuista pidätte? Nyt mitä olen korjoittanut lukuja, niin on pari n. 800 sanan ja loput on siitä 1000-2000 sanan väliltä. Eipä mulla mitään sen kummempaa.👋🏻
