Enkelin verta

10. "Musta vaan tuntu siltä"

Perjantai 21.7
Alexandera

Haltiaväki on ihanaa porukkaa. Kaikki ovat niin kohteliaita ja mukavia toisillensa ja varsinkin meille vieraille. Dhalia ja hänen siskonsa Henrica ovat näiden parin päivän aikana kertoilleet meille paljon kertomuksia kansasta ja muusta sellaisesta. Minulla on oma lempparikin, mutta nyt ei ole aikaa sille. Avaimen löytyminen ei ole enää kaukana. Melkein kaikki päivät kuluvat avaimia etsiessä, mutta se ei ollenkaan haittaa. Se on jopa ihan mukavaa!

Kävelen vihreässä ja erityisen tuuheassa metsässä. Eteeni pian ilmestyy pieni lähde, joka virtaa kirkasta vettä. Se ei kuitenkaan saa huomiotani, ehei, vaan kauniit ajatukseni täyttää tuo näky. Näky enkelistä, joka seisoo lähteen toisella puolen. Hänen ylävarstalonsa on paljas ja katse kohdistuu puiden latvustoon. Valkeat siivet ovat suuremmat kuin mitkään näkemäni, niiden sulat kimaltelevat muutaman puiden läpi päästämien valonsäteiden ansiosta.

Olen kääntymässä ja lähtemässä pois paikalta, etten häiritsisi häntä, mutta sitten hän liikahtaa.
"Ei teidän tarvitse lähteä, nuori neiti", hän sanahtaa yllättävän kuuluvasti. Pysähdyn niille sijoilleni ja palautan katseeni häneen. En tiedä mitä voisin mahdollisesti hänelle sanoa, joten katson häntä hiljaa. Hän kääntyy katsomaan minua ja saa silmäni liekehtimään oranssia, uteliaisuutta kuvaavaa väriä.

Pojan tai miehen toisella puolella kasvoja menee valtava arpi joka kulkee otsasta, silmän kautta poskelle lähelle korvaa. Silmäkin näyttää niin sumealta, että se on varmaan sokeutunut samalla. Pieni virne viipyy hänen huulillaan kun hän katsoo minua, se kuitenkin hiipuu hänen tajutessaan siipieni ja silmieni värin.
"Mikäs sinulla on vikana?" hän kysyy kysymyksen, mutta näyttää heti katuvalta.
"Anteeksi ei minul ollut tarkoitus olla näin suorasanainen", miehenalku raapii niskaansa kiusaantuneena.
"Ei se mitään. Voinhan minä sinulle sen kertoakkin, mutta olin kyllä tekemässä ihan jotain muuta", myönnän.
"Voinko kenties sitten auttaa neitiä?"
"Ei kiitos, ellei sinulla ole jotain eritysitä kykyä", väläytän silmäni sinisiksi. Polte leimahtaa hetkellisesti silmissäni tuttuun tapaansa, mutta se on pieni hinta terävemmistä aisteista sunmuusta. Hänen silmänsä hieman suurenevat, mutta hän rentoutuu pian.
"Ja niin jos tapaamme vielä niin kutsu Alexanderaksi", sanon vielä ennen kuin jatkan matkaani.

"Hei odota!" hän huutaa perääni. Pysähdyn ja käännyn kohti tulosuuntaani.
"Olen Christian ja haluaisin pitää sinulle seuraa etsiessäsi sitä jotain", Christian esittäytyy. Nyökkään hänelle hyväksyen tämän, sillä miksi ei.
"Ja nyt kun meillä ei ole muuta tekemistä haluaisin kuulla tarinasi"

*****

Tarinani on tullut päätökseen ja hän tietää ehkä vähän liikaakin taustastani ja voimistani. Onneksi osasin kuitenkin jättää edes jotain kertomatta. Hänen olemuksensa saa vain suuni aukeamaan ja sanat pulppuamaan sieltä ulos. Aivan kuin minulla ei olisi enää mitään suodatinta puheessani. Olemme istuutuneet sinertävän lehtipuun juurelleen jo ajat sitten.
"Saanko minä vuorostani kuulla sinun tarinasi?" pyydän.
"Minun tarinani ei ole millään tavalla erityinen. Varakkaat vanhemmat, veli ja kuollut systeri, paljon kavereita. Elin sellasta perus elämää, kunnes tutustuin yhteen Nyxiin. Hän oli kirjaimellisesti yön jumalatar. Nuori kylläkin, jotain yhdentoista."
"Mutta minähän olen häntä vain muutaman  vuoden vanhempi", keskeytin
"Totta mutta sekin on pitkä aika ja minähän olin silloin kuudentoista jo pitkälti, joten meillä oli ikäeroa melkein kuusi vuotta. Mitään suurempia meidän välillä ei sentäs ollut, mutta öisin liityin hänen seuraansa hyppimään katoille. Hän oli joutunut huonoille teille ja minä yritin häntä auttaa. Enpä auttanut vaan jouduin itse liemeen. Hän kyllä pääsi aina pälkähästä, olihan sentäs jumalatar, mutta minä sain kerätä iskut. Edes siivistäni ja hyvästä lentokyvystäni ei ollut apua heitä vastaan", Christian hengähtää. Katson häntä kiinnostuneena.
"Yhtenä iltana sitten Nyx teki tuhmuuksiaan ja minä olin hänen seurassaan. Jäätiinhän me tietty kiinni, mutta ennen kuin huomasinkaan tyttö oli kadonnut ja minä olin yksin niitä vastaan. Silmä sokeutui ja toinen siipi meni ihan pieneksi luumurskaksi, mutta hengissä selvisin. Luulin tosissani kuolevani", hän kertoo vakavana, katse tyhjänä eteenpäin.
"En aijo pyytää sinua kertomaan enempää, mutta olen kiinnostunut kuuntelemaan", myönnän hienovaraisesti. En kuitenkaan saa vastausta ja ymmärrän hiljaisuuden merkityksen. Nyökkään itsekseni ja käännyn katsomaan häntä.

Käännän kädelläni Christianin kasvoja ja tarkkailen hänen piirteitään. Terävä leuka, tummat kulmat, hyvin pitkä rosoinen arpi, kulmikas kasvonmalli.

Painan hetkeksi silmäni kiinni ja kun avaan ne on väritys kuin pyörremyrsky. Painan käteni hellästi hänen vahingoittuneelle silmälleen  tunnen pientä lämpöä, joka siirtyy kädestäni häneen. Christian nyrpistelee nenäänsä, eihän se kivutonta ole, mutta kun otan käteni pois, on lasittuneisuus silmästä kadonnut ja tilalla sievä turkoosin sävytys. Arpi on kuitenkin vielä tallella.

Christian räpyttelee silmiään ja katselee ympärilleen haltioituneena. Kun katseemme kohtaavat, hän tarttuu minua poskilta ja suutelee. Jäädyn hetkeksi, ennen kuin vastaan suudelmaan. Se oli varmaan suuri virhe, mutta ei se haitannyt sillä hetkellä.

"Mistä toi tuli?" naurahdan hiljaa.
"Musta vaan tuntu siltä", hän vastaa juuri ennen kun suutelen häntä uudelleen. Mykistyn tapahtuneesta kun irtaudun. Käännän katseeni punan hehkuessa poskillani. Taivas on pimenemässä, enkä usko ehtiväni kotiin ennen kuin näköetäisyys on nolla.
"En ole varma kannattaako sinun enää lähteä tuonne metsikköön", Christian toteaa ääneen. Hymähdän merkiksi yhtenevästä mielipiteestä.
"Tule näytän sinulle missä yövyn"

Tämä miehenalku on antanut kodin tittelin luolalle. Luolaa on hieman sisustettu, mutta ajatus siellä asumisesta kuulostaa hullulta.
"Siis kauanko sä oot asustanu tääl korvessa?" kysyn samalla kun sormeni tunnustelevat kivistä seinää. Sen pinta on kylmää ja karkeaa, eikä tunnu yhtään kotoisalta idealta että joku voisi asua siellä.
"Hmm, melkein parisen vuotta."
"Niin kauankin?"
"Kyllä täällä saa ajan kulumaan, tiedätkös keräilin kaikkea tarvittavaa metsästä...", hänen lauseensa katkeaa ja käännän katseeni tämän selkään,jonka hän on kääntänyt suuntaani. Ynähdän kysyvästi.
"Ei ole varmaan kannattavaa kertoa tätä musta siipiselle, voimakkalle teinille, mutta Alexandera De Rosier, minä luotan sinuun jo nyt aika hiton hyvin", hän myöntää ja minä vain kuuntelen.
"Löysin yhden niistä avaimista", hän pamauttaa ja silmissäni heittää hetken. Christian ottaa nopeita harppauksia ja tulee seisomaan eteeni puisen laatikon kera. Puu on tummaa ja elämännähnytyä, mutta kauniit kuvioinnit ovat selkeät. Annan katseeni seurata kiekuraista kuvioa ja sen täydellisen tasaista viivaa. Kansi avataan hitaasti ja sisällä kiiluu hopeinen avain, varustettuna vihreällä timantilla.
"Mä en viel viitsinyt kertoa tätä, mutta mä oon lähteny tälle reissulle ettimään neljää avainta"

Huh huh, en oo pitkään aikaan julkassu mitään ja oon kyl kasvanu jonkin verran kirjoittajana ja henkisesti vielä enemmän. Tää tarina ei ehkä mietllytä mua itseäni samalla tapaa kuin ennen mutta kyllähän tämäkin pitää päätökseen viedä. Vielä noin 3-5 lukua jäljellä... katotaan mitä saan aikaseks