Enkelin verta

2."Me autamme sinua"

Torstai 23.5
Alexandera

Makoilen sängylläni tekemättä mitään. En saanut mennä kouluun eilisen episodin jälkeen. Illalla äiti ja isä olivat vain miettineet mitä minulle tapahtuu ja oliko eilisellä tulipalolla jokin merkitys.

Hoidossa oleva pantteri Lottie tassuttelee huoneeseeni. Se on vielä pentu ja pieni, mutta sen omistajilla on silloin tällöin töitä ulkomailla. Se on meillä vielä tämän päivän, mutta se haetaan huomenna takaisin kotiinsa. Silitän Lottien kiiltävän mustaa turkkia, mutta se lähtee taas pian omille teilleen.

Seuraan pantteria keittiöön. Se laittautuu makuulle keskelle lattiaa ja minä naurahdan sille. Istun pöydän ääreen ja tuijotan sen pintaa. Silmäni seisovat päässä kuin väsyneellä ja havahdun rykäisyyn joka tulee viereltäni. Veljeni Aleric seisoo pöydän päässä. Hänen valkoiset siivet on levitetty ja ne ovat hyvin kauniit mielestäni.

"Kaikki hyvin?" kysyn, sillä hänen ilmeensä on huolestuneen näköinen.
"Uskoisin niin" hän sanoo epävarmasti.
"Eikun sano. Tiedän ettet kerro kaikkea" ,katson häntä odottavasti.
"Äiti on hieman sairas" hän vain toteaa.
"Miksi kukaan ei sanonut minulle?" suutahdan jo hieman. Äitini on sairas eikä minulle kerrottu. Olen aina ollut läheinen äitini kanssa ja hän oli minulle tärkein koko maailmasta.

Veljeni kalpenee huomattavasti. Hän näyttää pelokkaalta joten itsekin alan jo kauhistua. Miksi hän näyttää tuolta? Mitä tapahtui? Vihani on tipotiessään ja sen tilalla on ainoastaan epävarmuutta, pelkoa.

Aleric lähtee ripeästi kohti isän työhuonetta ja repäisee oven auki. Menen pian hänen peräänsä, koska tiedän että seuraava keskustelu liittyisi minuun ja siihen mitä Aleric näki.

Isä katsoo meitä ymmällään.
"Kerro", isä pyytää tai käskee, en oiken ole varma.
"Kaikki ei ole okei", Aleric aloittaa. Isä nyökkää kuin kannustaakseen tätä jatkamaan.
"Alexanderan silmät olivat hetki sitten kirkkaan punaiset ja hänen siipensä", Alericin ääni hiipuu loppua kohden ja lausekkin jäi kesken.
"Eihän hänellä ole siipiä" isä toteaa ja olen samaa mieltä. Minulla ei ole siipiä, kai minä tietäisin jos olisi.
"Ne tulivat esille kun hän oli vihainen. Ne olivat kaameat. Samanlaiset kuin langenneella", Veljeni kertoi kauhistuneena.

"Tätä minä pelkäsinkin. Hänen ihmis verensä on saastuttanut osan enkeli verestä. Tiedätkö miksi langenneet ovat sellaisia kuin ovat?" isä kertoi tietäväisenä.
"En?" veljeni sanoi ja kysyi samaan aikaan.
"He ovat sellaisia koska enkeleiden elintoiminnot ja kaikki muu ei sovi millään tavalla ihmiskehoon. Mehän emme ole vangittuja ihmiskehoon, siksi saamme pitää valkeat, terveet siipemme", isä selitti.

"Olen vielä täällä joten voisiko joku selittää", pyysin.
"Sinähän näet meidän siipemme ja tiedät millaiset ne on?" isä varmisti ja minä nyökkäsin.
"Langenneiden siivet ovat mustat ja niistä puuttuu suurin osa sulista. Ne ovat karut ja pelottavat. Uskon että sinä olet jotain mitä ei ole nähty. Jotain millä on suuri merkitys ja kohtalo", isä lausuu sanat kuin tietäjä. Olen aivan pihalla koko jutusta sillä näytän pyörtyvän jo toisen kerran 24 tunnin sisään.

*****

"Alexandera, Alexandera. Herää nyt" kuulen äitini äänen.
"Mitä?" kysyn käheällä äänellä.
"Isä, Aleric, Ethan. He kaikki ovat poissa" äiti kertoo.
"Mitä? Miten muka poissa?" kysyn, mutta äiti alkaa yskimään. Hän peittää suunsa kädellään ja jatkaa yskimistä. En tiedä mitä tehdä, mutta onnekseni äitini lopettaa yskimisen. Huomaan kuitenkin hänen kätensä olevan veressä ja katson häntä kauhistuneena.

"Sinun täytyy etsiä heidät" äiti sanoo käskevästi. Nyökkään nopeasti.
"Mutta entä sinä?" huoli kuuluu äänestäni selvästi.
"Minä kestän, jos en, sinä jatkat elämää minunkin puolesta" äiti laskee puhtaan kätensä olalleni.
"Lupaathan?"
"Minä lupaan"