Camp Kenda (fin)

>13<

Ivanin näkökulma

"...ja jonkin ajan kuluttua tapasin Sherbrookessa Mabretin, Mejín ja muut", Sever lopetti kertomuksensa. Nyökkäsin ja nostin lumilapion pystyyn. "Tämä Shawn Blackburn on siis mulkku?"

"Hyvin pitkälti joo. Hän kuitenkin varoitti minua luottamasta kehenkään ja auttoi meidät pois sieltä. Mutta mulkku hän on silti", Sever sanoi ja heitti lapiollisen lunta kinokseen. Olimme tallilla tekemässä Emma Hunterin käskyttämiä lumitöitä. Loistavaa.

"Mutta minun elämäni taisi olla melko ruusuista verrattuna omaasi", Sever sanoi ja katsoi minua kirkkailla silmillään. Hänellä oli aina ollut taito nähdä lävitseni. 
"Näin arvet käsissäsi. Ne eivät olleet siinä aiemmin."

"Ruusuissakin on piikkejä Sever", mutisin ja jatkoin lumen lapioimista. Sever ei jatkanut. "Ivan, voit puhua siitä, mitä siellä tapahtui. Kuuntelen kyllä."
Tiesin sen. En vain ollut aivan valmis puhumaan siitä. Sanoin sen ääneen ja Sever nyökkäsi. "Hyvä on. Puhu kun olet valmis."

Nyökkäsin ja jatkoimme lapioimista hiljaisuuden vallitessa. Se ei kuitenkaan ollut painostava tai kiusallinen hiljaisuus. Se oli hyväksyvä ja rauhallinen hiljaisuus. Sellainen hiljaisuus, joka vallitsi molemminpuolisen yhteisymmärryksen ansiosta. Sever ymmärsi, etten halunnut puhua Tionagasta vielä ja minä ymmärsin, että hän halusi kuulla siitä. Mutta sen aika ei ollut vielä.

Olin nukkunut jonkin aikaa Aaveen sohvalla. Se oli hieman ahdas ja liian lyhyt, mutta kelpasi. Kävin syömässä päärakennuksessa ja olin nähnyt Elliotin muutaman kerran vilaukselta. En voinut olla kiinnittämättä huomiota hänen ontumiseensa. Se oli tullut ilmi ilmastoseikkailumme jälkeen. Hänen nivelensä eivät olleen kestäneet ryömimistä pitkiä matkoja kanavissa. Tiesin kyllä siitä, miten Adrian Schmidt joukkoineen olivat kiduttaneet häntä. Elliot oli kertonut kaiken. Aivan kaiken.

Elliot. Jouduin ummistamaan hetkeksi silmäni. Hänen ajattelemisensa sai kaipuun aikaan. Olin turvautunut häneen melkein koko aikani Tionagassa ja sen jälkeen. Kun olimme lähteneet Tionagasta ja nukkuneet öitä ulkona peläten koko ajan Vallan ilmestymistä. Olimme liikkuneet melkein koko ajan ja Aave oli pitänyt vauhtia yllä. Jo silloin Elliotin jalat alkoivat reistailla. Yhdessä vaiheessa hän oli vain yksinkertaisesti kaatunut, kun hänen jalkansa eivät olleet enää kannatelleet häntä. Olimme Aaveen kanssa joutuneet tukemaan häntä seuraavaan lepotaukoon saakka.

Minulla oli aivan käsittämätön ikävä häntä. Ellen olisi ollut taas niin hankala ihminen, nukkuisin yöni hänen vieressään. Hän oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Tänään sen pitäisi muuttua.

***

"Ivan Filippov, niinhän se oli?"

Havahduin ajatuksistani. Laskin käteni alas ja pysäytin nyrkkeilysäkin.

Emma Hunter seisoi edessäni kädet rennosti lanteillaan hymyillen aavistuksen.
"Joo, kuinka niin?"

"Haluaisin udella, milloin me keskustelemme jatkostasi? Jäätkö tänne vai et", Emma sanoi ja kohotin kulmiani. "Eikö Aave puhunut siitä kanssasi?"
Emma kurtisti aavistuksen kulmiaan ja katsahti säkkiä. Se saattaisi irrota hetkenä minä hyvänsä. Olin lyönyt sitä ehkä turhankin lujaa.

"Ei. Mitä hänen olisi pitänyt sanoa?"

"Minä olen nyt tavallaan yhtä Sherbrooken porukan kanssa. Menen sinne minne he menevät. Samoin Elliot", sanoin ja Emma nyökkäsi hitaasti. "Aivan. Minun ja Aaronin pitää selvittää vielä muutama asia. Emme ehkä voi ottaa teitä kaikkia. Me olemme kuitenkin iskujoukko, emme armeija."

Niin toki. Resursseja ei koskaan ollut tarpeeksi. "No minä en joka tapauksessa ole oikea ihminen puhumaan siitä kanssasi", sanoin ja ravistelin käsivarsiani. "Mutta jos Aaron päättää että jäämme, olisin kiitollinen jos saisin mahdollisuuden liittyä joukkoonne. Minusta olisi hyötyä enemmän siellä kuin täällä."