"Näitkö sitä tänään?" hän kysyy matalalla äänellään ja annan katseeni kiertää hänen takanaan, varoen kuitenkin vilkaisemastakaan miehen silmiin.
Huone on pieni ja avara, näen ikkunasta ulkona leijailevat lumihiutaleet, jotka tuovat jouluista tunnelmaa. Joulu on kuitenkin jo ohi, tänään oli vuoden eka koulupäivä. Minulla on kylmä, en kuitenkaan mainitse asiaa. Välttelen kaikkea, missä joudun puhumaan hänelle.
"Näin", vastaan pitkän hiljaisuuden jälkeen, en katso häntä, mutta vaistoan hänen kirjoittavan jotain ylös.
"Puhuitko sille?" mies kysyy typerästi. En vaivaudu vastaamaan, annan hänen itse miettiä.
Vihaan tuota miestä, vihaan tänne tuloa. Vihaan kaikkea täällä. Vihaan tätä masentavaa valkoista rakennusta, hänen epäilevää katsettaan. Ihan kuin valehtelisin, ihan kuin kaikki ongelmat olisivat minun pääni sisällä.
"Otatko taatelin?" psykologi kysyy seuraavaksi, pudistan päätäni. Hän ottaa yhden ja mutustaa sitä tyytyväisenä.
Toisaalta, nehän ovatkin. Sen takia olenkin täällä, koska pääni sisällä on liikaakin ongelmia.
"Onko se täällä nyt?"
"Hän", korjaan turhautuneena, kun mies saa hänet kuulostamaan esineeltä. Mies nousee ylös, paiskaa ikkunan kiinni. Vihdoin.
Seuraan hänen jokaista liikettään, kun hän istuu takaisin alas.
"Onko hän nyt täällä?" mies kysyy rauhallisesti. Hänen äänensävynsä saa minut tuntemaan oloni sekopääksi.
"On", vastaan ja annan itseni viimeinkin kohdata miehen katseen. Hänellä on vihreät käärmeen silmät, jotka katsovat minua odottavasti. Ehkä hän odottaa minun alkavan puhua, kertovan siitä jotain.
En aio puhua siitä, en tällä kertaa enkä koskaan. En vaikka hän tekisi tämän saman vielä ensi kerrallakin. Psykologi ei vaan tunnu uskovan, että samojen kysymysten kysyminen, ei paranna minua. Se ei tee häntä katoamaan tai oloani paremmaksi.
"Voitko kuvailla häntä?" psykologi kysyy. Pudistan päätäni, miksi aina sama kysymys?
Ei vastaukset muutu mihinkään, ei hän saa puserrettua minusta yhtään enempää tietoa.
Käteni ovat valkoiset, hiukan sinertävät. Ne tärisevät ja hieron niitä toisiaan vasten. Huoneessa on yhä kylmä, vaikka ikkuna onkin kiinni. Suljen takin vetoketjun.
"Sä et parane jos et puhu siitä", mies väittää, joka saa minut raivostumaan. Nousen ylös, kerään reppuni maasta.
"Mä en parane puhumalla", sihahdan miehelle ja käännän ovenkahvaa.
"Aika ei ole vielä.." hän aloittaa, mutta paiskaan oven perässäni kiinni. Harpon käytävää pitkin ulko-ovelle ja kuulen askeleiden seuraavan minua. En käänny katsomaan, ei ole vaikea arvata kuka seuraaja on.
"Onko hän nyt täällä?" pojan ääni matkii takaani ja hymähdän hänelle. Pysähdyn vasta ulkona, antaen Connorin ottaa minut kiinni.
Me lähdetään kulkemaan kaupungin lähes autioita katuja. Meno täällä on niin kuollutta, että en edes ihmettele miksi olen sekaisin. Kyllä ihmiset vähemmästäkin sekoavat.
"Mä en ymmärrä miks sä haluut joka kerta mukaan, sä voisit oottaa ihan hyvin kotonakin", sanon Connorille.
"Ja missata kaiken parhaan?" Connor kysyy, joka saa minut pyöräyttämään silmiäni. En ymmärrä, miksi Connorista se on hauskaa.
Connorin mielestä psykologin jatkuvat kysymykset, tiivis katse ja koko puhetyyli ovat hauskoja. On välillä vaikeaa keskittyä, kun Connor nauraa vierestä.
Me saavutaan kotipihalle ja minä pujottelen romujen ohi etuovelle. Isän on pitänyt jo ajat sitten siivota nuo kaikki rikkinäiset auton osat, mutta siinä ne yhä ovat.
Avaan oven, se ei ole koskaan lukossa. Se johtuu siitä, että meillä on melkein aina joku kotona. Sitä paitsi, täällä tapahtuu todella harvoin mitään rikollisuuksia.
Heitän kenkäni toivoen, että ne lentäisivät edes lähelle naulakkoa, mutta turha toivo. Tiputan takkini lattialle, äiti tulee kuitenkin jossain vaiheessa huutamaan siitä, mutta en välitä.
Harpon portaat ylös, lyyhistyn sängylleni. Annan itseni hengittää hitaasti sisään ja ulos.
Tuijotan rumaa ruskeaa päiväpeittoani maatessani siinä.
"Hei, haluutko tehä jotain?" Connor kysyy ja istahtaa minun tuolilleni.
"Olla yksin", ehdotan ilkeästi. Hän suuttuu ja marssii ulos huoneesta. Nousen istuma-asentoon tietäen, ettei hän jaksa olla kauan vihainen.
Avaan kannettavan tietokoneen ja lähden selaamaan Facebookia. Avaan etusivun ja jähmetyn heti.
"Connor?" huudan kysyvästi, kuuntelen askeleet, kun hän tulee luokseni ja pysähtyy.
"Kato tätä", kuiskaan hiljaa ja osoitan tietokoneen näyttöä.
Käännyn katsomaan Connoria, hän tuijottaa koneen näyttöä vakavana. Hän painaa kätensä kannelle ja painaa sen kiinni.
"Älä välitä niistä", hän sanoo ja istuu minun viereeni. Peräännyn hiukan hänen luotaan, jolloin saan surullisen katseen takaisin.
"Anteeksi", pahoittelen, mutta pysyn silti turvallisen välimatkan päässä.
"Ei se haittaa, en mäkään haluis koskee mihinkää tämmöiseen", Connor sanoo vaisusti, hiukan loukkaantuneena.
"En mä voi sille mitään", sanon rehellisesti, Connor katsoo minua loukkaantuneena, ennenkuin kävelee taas pois, jättäen minut yksin huoneeseen.
Avaan uudestaan koneen näytön ja tuijotan kuvaa, joka on liitetty seinälleni.
Miksi muut vihaavat minua niin paljon? Miksi minua vihataan sen takia, etten ole normaali, eikö se riitä, että minäkin vihaan itseäni sen takia?
Miksi minä en vain voi olla normaali?
