Herään yöllä hirveään painajaiseen. Nousen istuma-asentoon vain huomatakseni, että Connor on poissa.
"Connor?" huudan ääneen, nousten sitten varovasti ylös sängystä. En halua herättää äitiä laittamalla valoja, joten puhelimen valon kajastuksella, lähden vaeltamaan portaita alaspäin.
Pääsen portaat alas ja kävelen kohti hämärää olohuonetta, josta kuuluu ääniä. Haistan pienen vaniljan tuoksun, jo ennenkuin saavun olohuoneeseen.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" minä onnistun kysymään ja molemmat, Connor sekä aiemmin näkemäni sinitukkainen tyttö kääntyvät katsomaan minua.
Sinitukkainen tyttö nostaa roikkuvan kuulokkeen takaisin korvalleen ja nousee sitten ylös sohvalta. Hän tallustaa pois olohuoneesta.
"Mä lähden", tyttö huikkaa.
"Miten toi tyttö näki sut?" kysyn hämmentyneenä.
"Se on kuollut", Connor vastaa surullisena. Onko hän aave, näinkö juuri aaveen? Jään tuijottamaan kohtaa mistä hän juuri äsken käveli pois.
En jää kyselemään kuka tyttö oli tai mitään muustakaan, enkä jaksa hirveämmin järkyttyä siitä, että näin kuolleen tytön. Näänhän minä muutenkin Connoria, vaikka muut eivät näe häntä.
"Mitä se teki täällä tähän aikaa yöllä?" kysyn ja siinä samassa kaappikello lyö kolme kertaa.
"Sen nimi on Alyssa ja mä menin eilen juttelemaan sille, kun se oli jotenkin läpikuultava", Connor vastaa. Minun mielestäni tyttö oli ollut aivan normaali, eikä mitenkään 'läpikuultava'.
"Sitten se vain tuli tänne tunti sitten, halusi vielä jutella", Connor jatkaa.
Nyökkään hitaasti, aivan kun olisi täysin normaalia, että sinitukkainen tyttö on tullut kahden aikaa yöllä minun kotiini juttelemaan minun parhaalle kaverilleni, joka on luultavasti mielikuvitukseni tuotetta.
Istahdan sohvalle Connorin viereen, kaappikello tikittää. Alyssasta lähtenyt vaniljan tuoksu alkaa hiljalleen leijailla pois.
Connor painaa päänsä olkapäälleni, hänen pehmeät hiuksensa osuvat poskeeni, kutittaen sitä hieman.
Connor nukahtaa, sen todistaa hänen pehmeä ja tasainen tuhinansa. En haluaisi herättää Connoria, mutta haluan takaisin omaan ja lämpimään sänkyyni nukkumaan. Tönäisen Connoria pienesti, hän säpsähtää, silmät rävähtävät auki.
"Mennään takasin huoneeseen", pyydän ja vedän unisen Connorin mukanani kohti huonetta.
Vedän Connorin mukanani sängylle ja käperryn sitä vasten, peitän meidät peitolla. Suljen silmät ja yritän nukkua.
Yksi askelma. Yksi ainoa askelma ja olen perillä. Nostan jalkaani, valmiina laskemaan sen alas. Valmiina pääsemään perille sen loputtoman ja armottoman matkan jälkeen. Astun ylöspäin, olen perillä. Juhlat sammuvat, kynttilät tippuvat maahan ja vierivät pitkin maata, sytyttäen maan palamaan. Koko maa jyrähtelee, se alkaa halkeilla. Katson taakseni, mutta portaat joita pitkin kiipesin, ovat kadonneet. Minulla ei ole enää pakokeinoa. Alkaa salamoida, jyrinä täyttää loputtoman pimeyden. Jokainen lyhty on sammunut hiljalleen, palanut loppuun. Kävelen ympäriinsä, jalkani alkavat upota lattiaan. Alan valua lattian läpi, yritän pyristellä pois. En pääse, vaan valun yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Herään hikisenä. Connor ei ole tällä kertaa lähtenyt harhailemaan, joten nousen ylös. Katson kelloa, se pirahtaisi soimaan viidentoista minuutin päästä.
Jätän sen päälle, jotta minun ei tarvitsi itse herättää Connoria. Menen vessaan pesemään hampaitani ja tuijotan peilikuvaani peilistä, ei ihme ettei minulla oo muita kavereita. Avaan suuni ja kääntelen päätäni, hampaani näyttävät epäsuorilta.
"Vitun saatanan kusipää!" kuulen Connorin kiroavan herätyskellolle ja pian kuuluu kauhea tömähdys. Sen jälkeen lisää kiroamista.
Connor koputtaa vessan oveen.
"Mitä?" mä kysyn samalla, kun pyyhin naamaani vieras pyyhkeeseen, vain koska se on puhtaampi.
"Mä rikoin herätyskellon", Connor ilmoittaa ja huokaisen, kun astun ulos vessasta. Pakko myöntää, ei Connor ole pahan näköinen edes vasta herättyään.
"Äiti, Connor rikkoi herätyskellon!" huudan alakertaan, jolloin on äidin vuoro huokaista. Hän ei ilmeisesti taaskaan usko minua.
En tiedä miten saisin äidin uskomaan, että Connor on oikea, täysin elossa oleva ihminen.
Pakkaan reppuni ja sujahdan ulko-ovesta ulos, jättäen Connorin sinne nukkumaan. Hän kuulemma lintsaa tämänpäivän, mitä väliä, kun kukaan ei kuitenkaan muutenkaan huomaa.
Pakotan itsesi menemään kouluun, vaikka tunnen ihmisten katseet itsessäni, kun vaeltelen pitkin ankeita käytäviä. En meinaa löytää oikeaa luokkaa, joka saa minut hermostuneeksi. En uskalla pyytää keneltäkään apua, kaikki näyttävät välttelevän minua. Lopulta törmään Calebiin, joka nojaa koulun seinään tuijotaen hajamielisesti eteensä. Minut nähdessään hänen ilmeensä kirkastuu.
Hän lähtee tulemaan minua kohti, minua hiukan pelottaa hänen reaktionsa siihen eiliseen.
"Moi, Alexhan se oli?" hän kysyy, jolloin nyökkään. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, kun analysoiden jokaikisen kehoni yksityiskohdan vaatteideni läpi. Se saa oloni epämukavaksi ja yritän olla normaalisti.
"Noniin, nyt Alex me mennään vessaan juttelemaan", Caleb ilmoittaa ja vetää minut mukanaan kohti poikien vessaa. En pane vastaan, vaikka ajatus epäilyttää minua.
Ovi kolahtaa kiinni perässäni ja käännyn katsomaan Calebia kysyvästi.
"Jos mä kerron sulle jotain, niin lupaatko olla kertomatta kellekkään?
