"Lupaan", vastaan, koska eihän minulla muutenkaan ole kavereita joille kertoa. Paitsi ehkä Connor, mutta häntä ei lasketa.
"Mä nään myös ihmisiä mitä muut ei nää", hän kertoo, jolloin jäädyn. Enkö minä olekkaan ainut, näkeekö joku muukin Connorin?
"Näätkö säkin Connorin?" kysyn lähes innoissani ja joudun pettymään, kun hän pudistaakin päätään. Yritän peittää pettymykseni, joka paistaa läpi kuin iho verkkosukkahousujen takaa.
Minä jo hetken kerkesin luulla, että kerrankin minä en olekkaan ainut kuka näkee Connorin, mutta se taisi olla liikaa pyydetty.
"Mä nään oman hahmoni", kertoo Caleb, joka saa minut hiukan hämmentyneeksi.
"Mikä sen nimi on?" kysyn uteliaana, joka saa Calebin katseen kohti lattiaa ja hänen vartalonsa asennon muuttumaan jotenkin vaivaantuneeksi. En kohta uskalla sanoa mitään, kun sanon ja teen aina kaiken väärin.
"Me ei, tota, oikein olla sen kanssa kavereita", Caleb selittää kehnosti. Eli Caleb ei tiedä hänen nimeään. Ehdottaisin, että he tutustuisivat, mutta juuri silloin kello soi ja minun pitää lähteä seuraavaan luokkaan.
"Älä mee", Caleb pyytää, kun otan yhden askeleen kohti vessan ovea, vapautta. Toivoisin, että Connor olisi täällä, koska pelkään kokoajan karkottavani Calebin sanoillani.
"Mulla alkaa tunti", vastaan ääni hiukan käheänä ja yskäisen, jotta ääneni palautuisi normaaliksi. Caleb katselee kasvojani.
"Tuu mun kanssa meille", hän pyytää, enkä vain mitenkään raaskisi lähteä tunnille. Ensimmäinen ihminen, joka ymmärtää täysin miltä minusta tuntuu ja minkälaista kamppailua joudun käymään joka päivä.
"Okei", ääneni sanoo ilman minun lupaani, antaen itseni mennä hänen mukaansa siitä huolimatta, että osa minusta käskee mennä matikan tunnille.
Caleb ottaa kädestäni kiinni, se tuskin tarkoittaa mitään, mutta sydämeni lähtee hyppimään rinnassani. Tältäkö tuntuu omistaa oikea ystävä?
Annan hänen johdattaa minua pitkin koulua, enkä voi olla hymyilemättä sille ajatukselle, että nyt muutkin näkevät, ketä pidän kädestä.
Saavumme ulko-oville, enkä kerkeä edes vetää henkeä, kun olemme jo ulkona. Minun piti keskittyä opiskeluun, olla mallioppilas. Se saa nyt kumminkin jäädä, en pysty luomaan itsestäni asiaa mitä en ole.
Linnutkin laulavat, maanpinta on täynnä vettä ja loskaa. Ilmassa on kosteutta, kuin olisi juuri satanut. Kengät ovat sukkineen läpimärät ja tuntuu, että ne kastuvat lisää joka askeleella.
Rivitalossa, siellä Caleb asuu. Annan hänen taluttaa minut oven eteen, jossa hän avaa oven avaimillaan. Hänen kätensä irtoaa kädestäni, kun hän avaa oven ja päästää minut menemään edeltä sisään.
Riisun inhottavan tuntuiset kenkäni ja katselen sukkiani, jotka ovat kokonaan tummuneet yhden harmaansävyn, kastuttuaan kokonaan.
"Ota vaan ne pois, saat multa vaihtosukat", Caleb lupaa, joten kiskon ne pois jaloistani. Katse paljaissa jaloissani, lähden seuraamaan Calebia.
Hän pysähtyy taas ovelle, avaten sen minulle ja sulkien sen sitten perässään. Hänen huoneensa on tylsä, mitäänsanomaton.
Seinät ovat harmaat ja lattia valkoinen. Huonekalut ovat harmaita. Huone on täysin siisti, yhdelläkään pöydällä ei ole yhtäkään tavaraa.
"Aika köyhä, vai mitä?" Caleb kysyy ja sänky narahtaa, kun hän istuu sen päälle. Varovasti kävelen Calebin viereen ja istun hitaasti hänen viereensä.
"Vähän joo", onnistun sanomaan. Tilanne on minulle uusi ja outo, en tiedä miten pitäisi toimia. Caleb nousee vierestäni ylös ja kävelee vaatekaapille. Hän heittää minulle sukkaparin ja hupparin.
"Miksi huppari?" kysyn tyhmänä, kun vedän kuivat sukat jalkoihini.
"Ettei sulle tuu kylmä", Caleb vastaa ja istuu takaisin viereeni. Sujautan hupparin ylleni, enkä voi olla huomaamatta, että se tuoksuu hyvältä.
"Kiitos", sanon niin hiljaa, että se kuulostaa lähes kuiskaukselta.
Tulee hiljaista. Sellainen kamalan kiusallinen hiljaisuus, ennenkuin Caleb kysyy minulta, onko minulla nälkä.
"Vähän", vastaan, vaikka tunnen miten vatsani kurnii jo nälästä, vaikka tuntuu, että kuolen nälkään.
"Me tilataan pitsaa!", Caleb ilmoittaa ja kaivaa puhelimen taskustaan.
Hän naputtelee numeroita puhelimeensa ja kääntyy sitten minun puoleen.
"Mitä sä otat?" Caleb kysyy minulta, joka saa minut hämmentymään. Mistä minä tietäisin?
"Öö.. Sä voit päättää", onnistun sopertamaan. Saan siltä virneen, kun se laittaa puhelimen korvalleen ja tilaa kaksi pitsaa.
Kun pitsat tulee, omani näyttää hiukan epämääräiseltä. Caleb laittaa kauhuleffan pyörimään huoneensa televisiosta ja minä uskaltaudun haukkamaan palan pitsastani.
Se on hyvää, mutta en viitti kysyä mitä siinä on. Maun perusteella ainakin tonnikalaa.
"Sulla on tomaattikastiketta tossa", Caleb toteaa, pyyhkäisten peukalollaan kohtaa huuleni yläpuolelta. Kosketus saa minut värähtämään, jota Caleb ei voi olla huomaamatta.
Kun saadaan pitsat syötyä, Caleb vie laatikot roskikseen. Kun hän tulee takaisin, alan leffan sijaan tuijottaa häntä.
Hänellä on vaaleanruskeat hiukset, turkoosit silmät ja iho ainakin kasvoista virheetön. Hän on hiukan kalpea, mutta väri lisääntyy hänen hymyillessään.
Päällään hänellä on musta löysä huppari, johon hän on kääriytynyt, kuin hakeakseen turvaa ja valkoiset kireät farkut, joissa on reiät polvien kohdalla.
"Onko hyvääkin näköalaa silmille?" Caleb kysyy, kun huomaa tuijotukseni. Punastun nolostuksesta, käännän katseeni leffaan.
