Joku oma hömppä kommentti:
Julkasin tätä viimeeks kuus päivää sitten, apua! Mutta, koska sain Pelkurin valmiiksi, niin tätä tulee nyt useammin, kun keskityn tähän ja Se on sairaus.
💭Vanileea💭
Me muutettiin, pakattiin kamat ja lähdettiin. Toiselle paikkakunnalle, kauas täältä. Äiti ei ilmeisesti tajua, että ongelmia ei voi juosta karkuun. Connor ei vaan katoa, jos vaihdan paikkuntaa. Mikään ei oikeastaan muutu, saan vaan mahdollisuuden mokata uudestaan.
Toisaalta, minun ei tarvitse enää kestää Jesseä, eikä minun psykologiani. Saan kuulemma uuden psykologin lähempää, toivon, ettei hän ole yhtä ärsyttävä.
Me puretaan nätisti Connorin kanssa kamat, asetellaan ne oikeille paikoilleen. Muuttoauto on tuonut huonekalut ja kaikki.
Connor yleensä nukkuu vierashuoneessa, koska hänellä ei ole koskaan ollut sänkyä. Tämä talo on kuitenkin edellistä pienempi, joten täällä ei ole vierashuonetta. Me jutellaan Connorin kanssa ja tullaan molemmat siihen tulokseen, että meillä ei ole muita vaihtoehtoja, kuin nukkua samassa sängyssä.
Ensin se tuntuu kiusalliselta, mutta sitten se helpottaa, kun nukahdan Connorin viereen. Hänen vartalonsa on tutun tuoksuinen ja ihanan lämmin, kyllä Connorin kanssa voi hyvin nukkua.
Connor on unissaan kietonut käsivartensa ympärilleni ja joudun siirtämään niitä päästäkseni ylös. Ravistelen Connorin hereille, sitten me molemmat aletaan valmistautua kouluun. Me syödään aamupalaa molemmat hiljaisina, minua hermostuttaa aivan kamalasti. Niin kamalasti, että pelkään jalkojeni lakkaavan toimimasta ja lysähtäväni lattialle keskellä käytävää.
Äiti lupaa antaa meille kyydin, automatkakin on hiljainen. En uskalla puhua Connorille, aion leikkiä kuin häntä ei olisikaan, kunnes pääsemme kotiin. Niin vältän joutumasta niin nopeasti silmätikuksi, ehkä minun erilaisuus voi pysyä piilossa jopa kuukausia, jos pelaan pelini hyvin. Auto kaartaa koulun pihaan. Connor tulee ulos eri ovesta kuin minä, mutta ihan kuin äiti ei edes huomaisi, että autonovi avautuu itsekseen ja sulkeutuu sitten.
"Etkö nähnyt?" minä kysyn äidiltä, joka katselee minua kummastuneena. Hän vilkuilee ympärilleen.
"Nähnyt mitä?" hän kysyy epäileväisenä, tuijottaa minua peruutuspeilistä.
"Ei mitään", mutisen ja paiskautan auton oven kiinni. Olen varma, että äiti halusi sanoa vielä jotain, mutta annan asian olla. En jaksa kuunnella äidin selitystä juuri nyt, olen liian jännittynyt sellaiseen.
Ensimmäinen koulu päivä sujuu ihan hyvin, kukaan ei huutele minulle ja saan olla kaikessa rauhassa, ehkä ongelmia voi sittenkin juosta karkuun. Olen jo hyvällä tuulella, uskoen, että kaikki järjestyy.
Uskaltaudun menemään ruokalaan ja juttelen jollekkin pojalle, joka esittäytyy Calebiksi. Kaikki menee hyvin, kunnes Connor marssii ruokalaan. Hänen ilmeensä muuttuu jotenkin vihaiseksi, kun hän näkee Calebin.
"Kuka toi on?" hän kysyy vihaisena, mutta jätän vastaamatta uuden ystäväni takia. Connor ei tykkää minun vastaamattomuudestani. Hän ottaa minun lautaseni ja heittää sen lattialle.
"Connor!" huudan täysiä, joka saa pari ihmistä kääntymään ja kuiskimaan. Connor näyttää katuvaiselta.
"Miksi vitussa sä aina pilaat kaiken?" minä huudan ja kyyneleet lähtevät valumaan pitkin minun poskiani. Huomaan koko ruokalan tuijottavan minua, Calebin ilme on muuttunut järkyttyneeksi. Juoksen itkien pois ruokalasta, juoksen ulos koulusta. Miksi luulin, että tämä voisi olla uusi alku?
Juoksen, kunnes saavun jollekkin sillalle. Siinä ei ole kaidetta, varon tippumasta. Katselen tyyntä vettä, yrittäen rauhoittua.
"Mä oon niin pahoillani", kuulen Connorin sanovan ja minun silmissäni liekehtii, kun minä käännyn katsomaan häntä.
"Sä olet pahoillas? Pahoillas siitä, että sä tuhoot mun elämän?" kysyn huutaen, joka saa lisää kyyneleitä valumaan poskilleni. Connor yrittää rauhoitella minua, peräännyn hänen luotaan. Hän tulee lähemmäs, kunnes minä olen aivan reunalla, hän myös.
"Alex, kuuntele mua ole kiltti", hän anelee.
"Kaikki olisi helpompaa, jos sä olisit kuollut", sihahdan ja työnnän Connorin alas. Heti sen tehtyäni, yritän vetää hänet takaisin, mutta liian myöhään.
Connor tipahdaa veteen ja minun huuliltani pääsee jonkun näköinen parkaisu. Minä en voi uskoa, että minä juuri tapoin Connorin. Hyppään sen perään, minä tapoin mun parhaan kaverini.
Uppoan jäätävän kylmään veteen, se saa ihoni kihelmöimään joka puolelta. Tunnen silmieni sulkeutuvan.
Kummastahan tulee kuolinsyyni, kylmyydestä vai hukkumisesta?
