Palaan kotiin hymyillen. Perhoset leijailevat pitkin minun vatsaani. Tunnen olevani kerrankin normaali, tunnen olevani kerrankin onnellinen. Tunnen olevani normaali, kuin kuka tahansa muukin.
Mieleni tekisi pomppia ja hyppiä, kunnes saavun kotiin. Connor katsoo minua epäileväisenä, kun avaan innosta hymyillen läppärini. Enkä saa hymyä pyyhittyä huuliltani vielä silloinkaan, kun läppäri alkaa avautua kiduttavan hitaasti.
"Mikä sua hymyilyttää?" Connor kysyy kuulostaen jopa katkeralta.
"Mä hengailin Calebin kanssa", ilmoitan hymyillen. Connor mulkoilee minua, luon häneen kysyvän katseen.
"Entä mä?" Connor mutisee, joka saa minut entistä enemmän hämmentyneeksi.
"Mitä susta?" minä kysyn ja kirjaudun Facebookiin, ei enää uusia päivityksiä aikajanalleni. Elämä tuntuu hymyilevän, vaikka Connor ei.
"Mä luulin, et oon sun paras kaveri!" hän huudahtaa. Mä käännyn katsomaan blondia, ei kai hän oikeasti ole noin dramaattinen.
"Saa mulla nyt muitakin kavereita olla", sanon hiukan kysyvästi. Hän kävelee minun luokseni, tarttuu kiinni minun kasvoistani. Kääntää ne itseään päin ja katsoo minua.
"Mitä?" minä kysyn, kun hän ei enää sano mitään. Hetkessä hänen huulensa jo koskettavatkin minun huuliani, enkä minä kerkeä reagoida niiden lämpöön, kun hän onkin jo perääntynyt. Hän katsoo minua, minun tekisi mieli kysyä, mitä vittua hän oikein sählää.
Connor harppoo pois minun huoneestani, voin vain tuijottaa. Tunnen olevani aivan sekaisin, enkä tiedä mitä ajatella. Miksi Connor teki noin? Miksi hän reagoi noin? Olenko mä menettämässä mun parhaan kaverin? Suljen läppärin pöydältäni, tarvitsen hermolomaa. Huomaan, että päälläni on yhä Calebin huppari.
Nousen ylös, juoksen ulos. Paiskaan oven kiinni perässäni. Olisi ehkä pitänyt ottaa takki, meni jo.
Kävelen ympäriinsä, en edes ole menossa mihinkään. Minulla on jäätävän kylmä ja viima puhaltaa vasten kasvojani. Hengitys höyryää ja hampaat kalisevat.
En halua palata vielä kotiin, suunnistan talolle, jossa olin jo tänään aikaisemmin. Painan varovasti ovikelloa, Caleb avaa sen, katselee minua kysyvästi.
"Mä olen jäässä enkä haluu mennä kotiin", totean hänelle. Hän päästää mut sisään, eikä heillä ole vieläkään ketään kotona. Me mennään hänen huoneeseensa, hän ojentaa minulle viltin, johon minä kääriydyn.
"Haluutko kahvia, kaakaota tai vaikka teetä?" Caleb kysyy kohteliaana.
"Kahvia", minä vastaan ja Caleb katoaa keittiöön laittamaan kahvin valumaan. Lämpö alkaa hiljalleen palautua raajoihini ja niitä alkaa kihelmöimään.
"Haluatko mennä kuumaan suihkuun?" Caleb kysyy, istahtaen minun viereen.
"Ei tarvi", vastaan, vaikka ajatus kuulostaakin aika houkuttelevalta. Käteni ovat vähäsen sinertävät, Caleb huomaa saman. Hän ottaa käteni hänen käsiensä väliin ja lämmittää käsiäni varovasti.
Se tuntuu hyvältä.
"Haluutko kertoo mulle mitä tapahtu?" Caleb kysyy lempeänä, pyyhkäisten hiuksiani otsaltani.
"En", vastaan hiljaa. Tulee hiljaista, tavallaan Connorin huulet mun huulilla, ei tunnu asialta mitä saisin huudella ympäriinsä. Enemmänkin salaisuudelta, jota ei saa kertoa kellekkään. Ei edes päiväkirjalleni. Toisaalta, aika sekopäistä pussata ihmistä, jota muut eivät edes näe.
"Juotko mustana vai haluutko maitoo tai sokeria?" Caleb kysyy vaihtaen puheenaihetta.
"Mustana", vastaan hiljaa.
Caleb vain nyökkää, menee keittiöön. Hän ojentaa minulle kahvikupin.
Minä kiitän, otan kupin vastaan. Caleb nyökkää taas. Siemailen varovasti kahvia, se lämmittää mukavasti.
"Haluatko jäädä yöksi?" Caleb kysyy ystävällisesti.
"Mun pitää varmaan mennä kotiin", vastaan, kun tajuan miten tyhmästi toimin.
"Tuunko saattamaan sut?" Caleb kysyy. Minä nyökkään, seura voisi olla ihan hyväksi.
Me kävellään hiljaisuudessa. Kumpikaan ei sano koko matkan aikana. Olen taas ihan jäässä, olisin voinut ehkä pyytää Calebilta takkia lainaksi. Kaivan taskustani rutistuneen purkkapussin, ojennan sitä Calebille. Hän pudistaa päätään sille. Otan itse yhden.
Me saavutaan minun koti-ovelleni.
“Kiitti kun tulit saattamaan”, sanon, kun avaan oven.
“Ei mitään, pärjäätkö sä?” Caleb kysyy hiukan huolestuneen kuuloisena. Toisin sanoen, en kai minä lähde uudestaan ilman takkia juoksentelemaan tänne ja ilmestymään sen koti-ovelle.
“Pärjään”, vakuutan ja suljen oven perässäni. Kun ovi on sulkeutunut, alan heti huutaa Connoria. Ensimmäisenä juoksen huoneeseeni, mutta ei merkkiäkään. Kiertelen pitkin taloa.
“Connor, missä sä oot?” minä huutelen, hampaat kalisten. Kävelen olohuoneeseen, jossa äiti kutoo sukkia.
“Oletko nähnyt Connoria, tai ei sittenkään mitään”, mutisen ja pakenen äkkiä äidin luota. Olenko tyhmä vai tyhmä? Käyn koko talon läpi, Connor on poissa.
