Työnnän hänet pois heti, ajattelen Calebia. Ehkä minun ei pitäisi, hänhän viilsi kurkkuni auki, mutta en tiedä.
"Missä Caleb on?" kysyn samantien, osittain, koska haluan tietää ja osittain, koska haluan keksiä äkkiä jonkun muun puheenaiheen.
"Vieläkinkö sä haluat nähdä sitä sun prinssiä, vaikka se viils sun kaulaa? Alex, se, että sulla ja Calebilla on juttua, ei ole se syy miks vihaan sitä"
"Vaan?" kysyn hiukan ehkä hermostuneena ja vedän käteni hiusteni läpi.
"Mä tiesin, että se yrittää tappaa sut, sen takia mä käskin pysyä poissa siitä", Connor selittää näyttäen äkkiä vaivaantuneelta, hänkin vaistoaa seuraavan kysymykseni.
"Mistä sä sen tiesit?" kysyn. Näkeekö hän kenties nyt tulevaisuuteen? Vai olenko alitajuisesti luonut epäluuloa Calebia kohtaan, jolloin se on näkynyt harhassani. Connor huokaisee, menee laittamaan huoneeni oven kiinni, vaikka ei kukaan muutenkaan häntä kuulisi. Mikä voi olla niin salaista?
"Sä et saa kertoa tätä kellekkään, et edes Calebille", Connor ilmoittaa, hiljaisella äänellä.
"Okei. Mistä?" kysyn malttamattomana. Connor katsoo minua jotenkin oudolla ilmeellä.
"Sä varmaan mietit, että missä mä olin ku hävisin aina?" Connor kysyy kierrellen. Kakistaisi ulos jo, ei se niin paha voi olla.
"Joo"
Hörppään pöydällä olevasta vesipullostani vettä, vaikka se on lämmintä.
"Mä tota.. Taisin olla taivaassa", Connor selittää. Purskautan vedet lattialle järkyttyneenä. Mitä? Taivaassa?
"Kaikkialla oli vaaleanpunaista, sellaista heleän vaaleanpunaista, ei valkoista niinkun luulisi", Connor jatkaa. En tiedä mitä sanoa, miten ystävällisesti sanoisin oman pääni tuotokselle, että hän on järjiltään?
"Sitten siellä oli enkeleitä, niillä oli valkoiset hiukset, kultaiset pitkät kaavut, jotka leijuivat ilmassa, kun he kulkivat siellä vaaleanpunaisessa tyhjyydessä.."
"Connor, onko sulla kuumetta?" kysyn ystävällisesti ja painan käteni hänen otsalleen, ei tunnu mitenkään erityisen lämpimältä.
"Alex, usko mua kerrankin. Ja ne enkelit kerto mulle, että mäkin olen enkeli ja mun on tarkoitus suojella sua", Connor kertoo. Tuijotan häntä silmät laajeneina.
"Connor, oikeasti. Mitä sä oikein selität?"
"Sitten ne varotti mua Calebista, kerto mulle, että se on pimeä enkeli. Sen tehtävä on päinvastainen, kun mun. Sen tarkoitus on tappaa sut, Alex"
"Lopeta toi, sä hämmennät mua", parahdan ja kuivaan pyyhkeellä vedet lattialta.
"Sun täytyy uskoa mua", Connor anelee. Katson hänen silmiinsä, nyökkään hitaasti. Connor näyttää helpottuneelta.
"Mutta haluan nähdä Calebin", lisään, joka saa Connorin äänähtämään, ilmeisestikin aloittaen kieltävää vastausta. "Sä voit tulla mukaan, mutta mä haluan nähdä Calebin"
Connor pitää suunsa kiinni ja lähtee seuraamaan minua, kun kävelen ulos. En minä oikeasti usko Calebin olevan mikään pimeyden enkeli, en todellakaan. Connor on liian heikkouskoinen, Caleb on hyvä.
Koko matka on hiljaisuutta, pelkkää akseleiden ääntä, tasaista hengitystä ja sydämeni tykytystä. Kai minun pitäisi avata suuni, sanoa jotakin, mutta en halua. Minun ja Connorin välit ovat muuttuneet oudoiksi. Saavun Calebin ovelle, pimpotan ovikelloa. Tunnen oloni jotenkin salakuvaajaksi tai jotain, kun minulla on Connor mukanani.
"Eikö se muka ole outoa, ettei hänen vanhempansa ole koskaan kotona?"
"Pää kiinni", ärähdän, kun Caleb tulee avaamaan oven. En kerkeä sanoa yhtään mitään, kun Caleb vetää minut halaukseen. Hän itkee.
"Mä oon niin niin pahoillani", Caleb nyyhkyttää. Kiedon varovasti käteni Calebin ympärille, vilkaisen Connoria epätoivoisesti ja hän vain katsoo minua odottavasti. Minulla ei ole sydäntä työntää Calebia pois, ei itseni, eikä Connorin takia.
"Ei mitään hätää", kuiskaan Calebille, joka itkee vasten huppariani. Ei Caleb voisi mitenkään olla paha, Connor on väärässä.
"Mä en tiiä miks mä tein niin, mä en olis ikinä kestänyt sitä, jos olisit kuollut", Caleb nyyhkyttää. Puristan häntä enemmän itseäni vasten.
"Mä olen paha ihminen, enkö olekkin?"
"Et", vastaan automaattisesti. Calebin itkusta ei tule loppua, minun käy häntä niin sääliksi. Connor mulkoilee minua.
"Hankkiudu siitä eroon!" Connor käskee. Tuijotan Connoria, kun irtaudun halauksesta.
Caleb katsoo minua itkuisilla silmillään, vilkuilen vuoroin häntä ja Connoria.
"Nyt", Connor anelee. Katson Calebin itkuisia kasvoja, punoittavaa nenää ja kyynel juovia.
"Sähän lupasit ettet jätä mua, mä ymmärrän kyllä, jos sä haluat jättää mut nyt yksin", Caleb ilmoittaa painaen katseensa kohti maata. Tartun häntä kiinni leuasta, nostan hänen katseensa minun silmiini.
"En mä jätä sua", vastaan hänelle. Connor huutaa minulle jotain, mutta en kuuntele, ainoa mihin keskityn, on Calebin kasvot.
"Alex, mä rakastan sua", hän kuiskaa.
Joku oma hömppä kommentti:
Muaahahhahhahahah!
Tämä tässä on elävä esimerkki siitä, miten hämmentää lukijoita. :p
💭Vanileea💭
