korjaa mut // harry styles

7. Kaapista ulos!

sanoja: 1273

Amalian näkökulma

Puut kaartuivat bulevardin päälle ja niiden lehdet saivat auringonsäteet vihreiksi. Hiukseni heiluivat vapaasti lämpimän tuulen mukana. Siirsin naamalleni karanneet hiukset korvani taakse ja kuuntelin Lontoon torstaiaamun ääniä.

Talitintit visersivät kilpaa kuorossa ja yrittivät saada ääntään kuulumaan, kun liikenne peitti muun melun. Takanani tallustellut turistiryhmä keskusteli kiihkeästi ranskaa, jota osasin puhua vain vähän, vaikka isän puoleiset isovahnempani olivat olleet täysin ranskalaisia. Ikuinen uni oli vienyt heidät mukaansa pari vuotta sitten syksyllä. Olisin saanut silloin kerättyä kyynelistäni litroittain vettä.

Isoisäni ja -äitini toimivat sijaisvanhempina, kun omat vanhempamme eivät voineet huolehtia minusta ja Galesta kiireidensä keskellä. Muistin vieläkin, kuinka jännittävää oli ollut matkustaa junalla tunnelissa Briteistä Ranskaan. Heidän talonsa oli niityn peittämän kummun päällä, missä isoäiti teki minulle kesäisin seppeleitä ja sanoi minun näyttävän enkeliltä. Pystyin vieläkin haistamaan keväisen kukkien tuoksun ja aamukasteen.

Isoisä yritti sitkeästi opettaa minulle ja Galelle ranskaa, vaikka hän osasikin itse puhua englantia tyydyttävästi. Hän otti meidät aina kaupunkiin kävelylle ja osti meille joka kerta samat jäätelöt: minulle vanilja, Galelle suklaa. Kiertelimme kauppatorilla, joka oli silloin suurin näkemäni. Takaisin tultuamme vastassa odotti uunituoreiden sämpylöiden tuoksu. Rakastin heidän luona vierailuaan.

Päätin työntää isovanhemmat pois ajatuksistani ja keskittyä sataprosenttisesti puvun tekoon. Olin nimittäin löytänyt ajatuksissani tien Lontoon Taideteollisen Korkeakoulun pääovien eteen. Astuin sisälle kotoisaan aulaan ja tervehdin vahtimestaria tuttuun tapaan.

Kello oli vasta seitsemän aamulla, joten koulu oli tyhjillään. Muistelin erään ryhmän varanneen ompelukoneet kello yhdestätoista kello kahteen. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi. Kipusin kolmanteen kerrokseen koristeltuja kierreportaita pitkin. Kävelin käytävän päässä olevaan luokkahuoneeseen, jonka ovi oli aina auki. Ompelukoneet olivat vapaassa käytössä silloin, kun kukaan ei ollut varannut niitä.

Laskin reppuni pöydän, jonka päällä tuliterä ompelukone oli, viereen ja kävelin varastotilaan. Sieltä löytyi vaikka ja mitä: kangasta kilometri kaupalla, satoja nappeja, lankakeriä, nuppineiloja, neuloja ja erilaisia viivottimia. Luettelo olisi voinut jatkua koko seuraavan vuorokauden, mutten ajatellut sen olevan kovin edistävää.

Etsin laadukasta mustaa kangasta, viidenkymmenen sentin viivottimen, sakset ja räätälinliidun, jolla tulisin vetelemään viivoja kankaaseen. Kävelin tarvikkeiden kanssa isolle, korkeahkolle pöydälle ja otin repustani mittataulukon esille. Tein paljon merkkejä kankaaseen, joista sitten leikkelin erikokoisia palasia. Tästä oli tulossa kauluspaita. Kävin hakemassa vielä pukuun suunnittelemani kankaan ja leikkelin myös siitä palaset.

Tarkistin muutamaan otteeseen, että leikkaamani kankaat olivat suunnitelmani mukaiset. Seuraavana vaiheena oli reunojen ompelu siksakilla, jotta ne eivät alkaisi purkautumaan.

Puku ja kauluspaita alkoivat etenemään, ja pian olinkin jo ompelemassa kankaita toisiinsa. Pyrin pitämään ajatukset ompelussa, vaikka ne välillä karkailivatkim jonnekin aivan muualle. Oliko Harry oikeasti tulossa tänään tänne? Miksi hän tänne tulisi? Miksi hän antoi puhelinnumeronsa?

Miksi edes ylipäätään ajattelen Harryä?

"Hitto", mumisin. Olin ommellut muutaman sentin aivan väärään suuntaan. Onneksi ratkoja oli keksitty, joten sain sillä purettua huonon keskittymiseni aikaansaannoksen.