KPOP

TaoRis

Elämä antaa joskus periksi. Mitä odotat vielä tänään? Teetkö sen sittenkin huomenna vai teetkö tänään? Aikaa ei enää ole. Ainakaan minulla. Elämäni on niin lyhyt enkä tiedä mitä tapahtuu, jos tämä kaikki loppuu. Syöpä... Se on asia jolla ei saa leikkiä. Sinä joko selviät tai kuolet, mutta siinä on aina se saatanan MUTTA. Syöpä voi uusiutua ja silloin on taas ne kaksi vaihtoehtoa, mutta haluatko luovuttaa nyt vai et koskaan. Kestätkö kaiken. Joudut kertomaan sen sukulaisillesi... Perheellesi... Kaikille jotka tunnet ja ne ovat tärkeitä ja niitten on saatava tietää. Mutta kaikkein pahinta oli kertoa rakkaimmalleni. Perheeni oli heti, että voisivat tehdä kaikkensa eteeni, mutta en halua sitä, en halua, että ne tuhlaavat aikaansa.
Nimittäin aikaa ei ole. Aika on loppunut. Minulta ainakin. Voisin tehdä, vaikka mitä, mutta aika loppuu. Koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan tai mitä tulee tapahtumaan. Kaikki meidän täytyy kestää ja olla. Koskaan ei ole tarpeeksi. Koskaan ei ole tarpeeksi... Koskaan ei ole tarpeeksi... Ei koskaan... Ei kenellekään... Ei elämää... Ei kuolemaa. Ei kipuja.Mitä me vielä odotamme? Kuolemaan? Elämän huippukohtaa vai mitä? Kerrotko nyt? Tiedätkös sen? Koskaan jopa sinulle ei ole tarpeeksi. Pyydän anteeksi, etten muuttanut elämän tapojani ja sitä mitä sanoin sinulle. En halunnut lähteä luoltanne, mutta se oli pakollinen asia. En voinut jäädä. Ehkä se olisi parempi, jos en vain selviäsi syövästä, mutta kaikki kaipaa minua sitten ja katuu varmaan tekojaan... Ainakin osalta.Mitä täällä nyt tapahtuu? Kaikki pimeä tulee valoisaksi? Vittu... Ei kai taivasta ole. Jos on niin minun pitäisi olla helvetissä... Ehkäpä. Kaikki kirkastui. Kaikki valistui ja meni valoisaksi. Mitä tämä on?

"Kris?", jonkun ääni kysyi. Niin tutun kuuloinen ääni. Niin lempeä.
Räpyttelin silmiäni ja katselin huoneessa ympärilleni valkoisessa huoneessa.
Katsoin pari mustaa henkilöä ja räpsyttelin silmiäni vielä pari kertaa.
"Mitä te teette?", kysyin kuin aineissa. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa mistään.
"Olet ollut koomassa", tuttu ääni totesi ja tuli lähemmäksi.
"Kuka vittu sinä olet?", peräännyin hieman.
Mitä tuo täällä tekee? Miksi minä olen täällä?
"Tiput kohta", tunsin kädelläni jonkun tutun kosketuksen.
Jäädyin täysin.
"Keitä olette?", näköni alkoi olla selviä tässä vaiheessa ja katsoin 8 miestä edessäni tai no ympäri huonetta.
"Etkö muista meitä?", lyhyt mies sanoi, ehkä noin 178cm tai jotain sinne päin.
"En?", katson niitä, "tunnemmeko?"
Pojat katsoivat minua hiljaa, kunne yksi heistä avasi suunsa.
"Olit leikkauksessa. Sinulta poistettiin syöpäkasvain keuhkoista. Sen jälkeen vaivuit koomaan", poika sanoi ja kuiskasi jotain toiselle tämän nyökäten epävarmasti.
"Voitteko häipyä", kysyin.
"Mutta Kris. Olet yksi miestä, vaikka lähditkin noin vain pois", joku sanoi.
"Jätit meidät", käännyin ovelle kuullessani itkuisen äänen, "et kertonut mitään. Olit kuin meitä ei enää ollut. Olit kuin 2011 ei ollut sellainen kuin se oli. Jätit meihin arvet. Joihinkin syvät. Kaipasimme sinua ja nyt saamme tietää, että olet kärsinyt syövästä. Onko reilua? Ei, mutta mikä enää tässä maassa on reilu? Vittu ei mikään", tuo pandan näköinen poika sanoi kiinaksi, joka sai minut kallistamaan päätäni.
Mitä tämä nyt on?
"Keitä ol-", aloitin.
Mutta tuo pieni poika keskeytti laittamalla huulemme yhteen.
"Ihan kuin et muistaisi", tuo naurahti sarkastisesti, "lähden kotia".
"Tao jäisit, meidän täytyy jutella"
"Junmyeon ei. En aio jäädä juttelemaan tuon hullun kanssa enää yhtään sekuntia", Tao sanoi.
Tao? Junmyeon? EXO...? Mitä ne täällä tekevät? Eikö heidän pitänyt lähteä pois luoltani, kuten tein heille? Miksi olen täällä?
"Äläkä ala esittämään, että olet pahoillasi", Tao naurahti ja lähti pois huoneesta.
"Hei odota...", nostan kättäni.
"Älä Kris... Et nähnyt kuinka rikki Tao oli lähdettyäsi koko paikasta ja aloit olemaan, ettemme olleet enää mitään sinulle", Sehun sanoi surullisesti.
"Kris älä edes yritä Taolle se oli viimeinen pisara", Junmyeon sanoi, "jos et olisi lähtenyt noin ja synnyttänyt riitaa kaikki olisi ehkä vielä paremmin mitä ne nyt ovat".
"En tarkoittanut sitä mitä sanoin", sanoin, vaikka silloin tarkoitin, mutta haluan korjata kaiken.
"Oletko valmis kävelemään?", pitkä mies kysyi, "Park Chanyeol. Ei kun ilmeesi kertoi kaiken".
"Aaa...", nousen istumaan, "taidan jättää teidät rauhaa".
"Ei sinä lähdet meidän mukaan", katsoin pienempää poikaa ja huokaisen.
"Selvä"

Lähdimme jonnekin outoon paikaan, jota en tunnistanut. No tuttu piha ja niin.
Menimme sisälle, mutten tunnistanut siltikään tätä paikkaa.
"Ylös ja kolmas ovi vasemmalla", Junmyeon sanoi ja työnsi minut matkaan.
"En ymmärrä miksi edes yritän", totean, mutta lähden silti menemään.

*Kop kop*

"Sisään"
"Tao", menin sisään.
"Häivy! Älä tulekaan", Tao hätääntyi.
"Miksi en? Mitä siellä on semmoista mitä en voi nähdä?", yritin mennä Taon ohi.
"Kris älä", Tao sanoi, mutta pääsin ohi.
Katsoin Taon huonetta ja mitä siellä oli. Kaikki seinät oli peitetty erilaisilla kuvilla.
En todellakaan tajunnut, että Taolla, oli noin ikävä minua ja halusi luokseni takaisin.
Kaikki seinät olivat OT12 kuvia ja jopa meidän kahden yhteisiä kuvia.
"En uskonut, että sinulla olisi ollut näin kova ikävä", sanoin hiljaa ja käännyn tuohon päin.
"Niin mistäs sinä olisit sen voinut tietää, kun et edes pitänyt yhteyttä ja pidit meitä kaikkia näkymättöminä", Tao sanoin hiljaa ja menin tuon luokse.
"En tarkoittanut sitä", sanoin.
"SYÖMÄÄN NYT TAI ETTE SAA RUOKAA!", kuului jonkun ääni.
"Kuka toi on?", kysyin.
"Kyungsoo. On sinullakin huono muisti", Tao tuhahti.
"No anteeksi, että dementia iski", tuhahdin ja menimme keittiöön.

Ruokailun jälkeen autoin Kyungsoota laittamaan astiat paikoilleen ja asiat järjestykseen.
"Palasitko takaisin? Kaikki sanoo siitä, että palaat takaisin", Kyungsoo sanoi.
"En tiedä palaanko", sanon ja raavin niskaani.
"Et ole tosissasi. Kris. Tao tarvitsee sinua nyt pahemmin kuin koskaan", Kyungsoo puuskahti.
"Jätkä. Rauhassa. Ymmärrän yskän. Sinulla on sinun hippi poikaystävä ja-", aloitin.
"HÄN EI OLE HIPPI EIKÄ MINU POIKAYSTÄVÄ", Kyungsoo huudahti.
"No näyttää hipille", sanon ja saan rätistä naamaani, "ja on poikaystäväsi".
"Jongin ei ole poikaystäväni"
"Aaa. Jongin. Luulin, että olisi ollut paljon hippi nimi, mutta kelpaa toikin", naurahan.
"Haista paska", Kyungsoo sanoi.
Naurahan uudestaan ja lähdin kohti olohuonetta ja menin sohvalle istumaan tyhjälle paikalle.
"Mitä hippi?", totesin.
"En ole hippi", Jongin sanoi ja katsoi minua murhaavasti.
"Hui että", naurahan.
Säpsähdän pienesti sitä, kun Tao tulee istumaan syliini hajareisin.
"Meillä on nyt aikaa", Tao kuiskasi korvaani.
"Hmm~ Mitä aikaa?", naurahan.
"Tiedät kyllä", Tao tuumasi ja hinkkasi itseään hieman itseäni vasten.
"Yök! Menkää muualle!", se lyhyt kaveri sanoi
"Haluan muistisi takaisin", Tao kuiskasi ja jatkoi puuhiaan. Se tuntui muuten yllättävän hyvälle, kun miettii.
Nostan tuon syliini ja kannan tuon tämän huoneeseen ja lasken sängylle.
"Et saa-", aloitin, mutta poika vetäisi minut päällensä ja suudelmaa, joka täyttyi hieman ripauksella intohimoa ja kiihkeyttä.
Siirryin tuon pojan kaulalle ja imen, näykin, nuolen ja suutelen sitä.
"Aah~ Kris~", Tao voihkaisi yhtäkkiä ja se ääniaalto antoi nautintoa korvilleni.
"Voihkaisusi ovat kuin musiikkia korvilleni Tao", kuiskaan tuon korvaan.
"Haluatko kuulla lisää? Sitten riisu minut ja täytä minut kalullasi", Tao puristi hieman hiuksiani.
"Ilomielin", sanoin ja riisuin molemmat.

*Loput saatte kuvitella mielessänne ;)*

Makasimme Taon kanssa tuon vuoteella vierekkäin Tao syleilyssäni.
"Se oli mahtavaa. Toinen kieros?", Tao käänyti puoleeni.
"Ei tiukka reikäsi sitä kestäisi", totesin ja Tao kierähti äälleni.
"Et voi olla varma koskaan", tuo poika virnisti...