Kaksi Elämääni

1.

Oli maanantai. Jälleen yksi viikko oli takana ja seuraava alkoi. Katsoin peilistä samaan aikaan tuttuja ja vieraita kasvoja. Ne olivat Ellien kasvot, mutta samalla minun. Räpyttelin silmiäni hetken ja menin sitten vaatekaapilleni. Se oli täynnä mustia vaatteita. Mustia farkkuja, mustia paitoja, mustia huppareita. Pyrin olemaan huomaamaton, enkä pitänyt väreistä. En tällä viikolla.

Kun olin pukeutunut ja käynyt syömässä omenan, palasin takaisin huoneeseeni ja pakkasin reppuni. Koulu alkaisi 20 minuutin päästä joten minulla oli viellä hyvin aikaa. Menin kuitenkin etsimään äitini ja löysinkin hänet suuresta olohuoneestamme löhöilemästä kermanvaalella sohvalla.
"Meidän pitäisi lähteä", sanoin hänelle hiljaa. Äiti säpsähti hiukan, mutta hymyili sitten minulle.
"Sinä tulit!" hän hihkaisi innostuneena. En tiedä mikä siinä oli ihmeellistä. Tulin aina. Tai siis, joka toinen viikko.
"Miten isälläsi menee?" hän kysyi nyt neutraalimmalla äänellä.
"Hyvin", vastasi lyhyesti ja lähdin ulos päin.

Elikkä, minä asuin joka toinen viikko äidillä ja joka toinen viikko isällä. Kun olin Ellie oli äidin vuoro hoitaa minua. Koululle oli kerrottu, että vanhempani olivat eronneet ja vaihtelin viikoittain kotia. Pitihän se paikkansa, mutta oikeasti pysyin kokoajan samassa koulussa. Kukaan ei vain tiennyt sitä. Paitsi perheeni.
Sarahin tapaus oli sama. Eronneet vanhemmat. Viikottainen muutto. Kukaan ei vielä koskaan ollut epäillyt mitään.

Olin ollut tällainen aina. Vaihdoin ruumista jo aivan pienenä. Sen takia vanhempieni oli täytynyt erota. Etten olisi paljastunut. Joka kuukusi luonani kävi kuitenkin joku nainen. Puhuimme pitkään ja kerroin kaiken itsestäni. Kummalista oli vain se, että aina keskustelujen lopuksi olin unohtanut mistä olinme puhuneet. En muistanut naisen nimeä tai hänen kasvojaan. Vain sen, että oli olemassa joku nainen ja hän oli aina sama.
Vaikka mietin kuinka en muistanut hänestä mitään.

Turhautuneena potkaisin pikkukiveä joka kimposi kohti jalkakäytävää. Nostin katseeni ja näin tien toisella puolella hahmon. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin. Hän käveli eteenpäin edes vilkaisematta minua, mutta minun oli pakko tuijottaa häntä. Nathania.
Hänen tumman ruskeat hiuksensa olivat sekaisin ja valkoinen teepaita näytti hyvältä hänen yllään. Tietenkin. Mikä vain olisi näyttänyt hyvältä hänen yllään. Hän näytti hyvältä ilman vaatteitakin. Punastuin heti ajatuksilleni.
Mistäkö tunsin Nathanin. Hän oli minun tai siis Sarahin poikaystävä. Tai eivät he varsinaisesti seurustelleet. Nathan ei nimittäin ollut ollenkaan tosissaan. Kun hän kuitenkin oli ehdottanut epävirallista suhdetta olin hyväksynyt sen. En usko, että suhde oli johtunut Sarahin luonteesta vaan siitä, että hän oli kaunis. Ja suosittu. Ja Nathan oli totaalinen fuckboy.

Ja mikä kaikista pahinta, minä oli totaalisen rakastunut. Sekä Sarah, että Ellie. Ja se, jos mikä oli omituista. Tiesin, että hän oli muidenkin kuin Sarahin kanssa, mutta en oikein voinut vaatia häntä itselleni. Jos olisin tehnyt sen hän olisi feidannut minut täysin ja minä pidin kynsin hampain kiinni yhteisistä hetkistämme. Sarahina sain olla hänen lähellään, koskettaa häntä. Ellienä jouduin vain katselemaan kauempaa. Sen takia vihasin olla Ellie.

Käänsin katseeni mustien kenkieni kärkiin, kun en enää voinut nähdä häntä. Samassa äiti tuli taakseni niin, että säikähdin. Hypähdin varmaan hieman ilmaan ja sain äidin naurahtamaan. Mulkaisin häntä, mutta hymyilin kuitenkin päälle.
Äiti oli ihanan rento. Hän ei oikeastaan tuntunut äidiltä. Hän oli paras ystäväni. Ainut ystäväni, silloin kun olin Ellie. Pystyin kertomaan hänelle kaiken. Tai en aivan kaikkea. En ollut kertonut Nathanista. Pelkäsin hänen pakottavan minut jättämään pojan rauhaan, mutta en pystynyt siihen. Nathan oli minulle kuin huumetta. Kärsin joka toinen viikko kamalista vieroitusoireista ja joka toinen viikko taas kului kuin pilvessä.

Istuimme autoon ja lähdimme kohti koulua. Istuin hiljaa ajatuksiini vaipuneena ja kymmenen minuutin päästä tulin taas tietoiseksi ympäristöstäni. Olimme saapuneet kouluun. Äiti jätti minut pihalle ja kaasutti pois paikalta. Minulla oli vielä viisi minuuttia aikaa ennen kuin tunnit alkaisivat.
Kiirehdin kohti historian luokkaa pää alhaalla ja kädet taskuissa. Kukaan ei huomannut minua. Ei nyt, eikä koskaan ennnenkään. Ei se minua haitannut. Selasin puhelintani, kunnes opettaja tuli. Hän päästi meidät sisään ja suosittujen porukka meni heti taakse. Katsoin heitä surullisena. Minäkin olisin halunnut olla tuolla. Istuin kuitenkin suosiolla eturiviin. Yksikseni. Viereeni ei tullut ketään. Opettaja jaaritteli jotain jostain. En jaksanut kuunnella, sillä minä tunsin hänen läsnäolonsa. Kuulin hänen puheensa ja naurunsa. Nathanin ääni sai minut lumoutumaan. Menetin ajantajuni. En ollut tietoinen ympäristöstäni.

Havahduin siihen, että koko luokka oli aivan hiljaa. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja siirsin katseeni käsistäni opettajaan. Hän tuijotti minua hieman ärtyneenä.
"Ellie, kuuntelitko sinä yhtään mitä minä sanoin?" hän kysyi toruvasti. Kuin puhuisi pikku lapselle. Olin 17. Ei minua tarvinnut kohdella alentuvasti.

"Anteeksi", kuiskasin hiljaa. Luokan perältä kuului hiljaista naurua ja supinaa. Kurkistin olkani yli sinne ja näin kaveriporukkani tuijottavan minua. He eivät tiedä, että se olet sinä, toistin mielessäni rauhoittavasti. Tiesin mihin porukkani pystyi ja se oli ainut asia mikä heisssä häiritsi minua. Vilkaisin jokaista vuorollaan kunnes katseeni lukkiutui Nathaniin. Hän katsoi minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän ei nauranut, mutta ei hän näyttänyt sitä pistävän pahakseen, että muut pilkkasivat minua. Tajusi tuijottaneeni liian kauan ja riuhtaisin katseeni takaisin pulpettiin. Kuulin sydämeni jyskytyjsen korvissani ja pelkäsin muidenkin kuulevan sen. Kasvoni hehkuivat tulipunaisina ja kämmeneni hikosivat. Tässä oli myös yksi syy miksi inhosin Ellietä. Hän panikoi ja stressasi liikaa.

Puhuin usein itsestäni Ellienä ja Sarahina. Se tuntui luontevimmalle. He kummatkin olivat minä, mutta kuitenkin kaksi ihan erilaista henkilöä. Sarah oli sosiaalinen, itsevarma, rento. Ellie oli yksinäinen, panikoiva ja eli ilman ystäviä. Tietysti olin mielummin Sarah. Vaikka muutuinkin ulkonäöllisesti, suurin osa luonteenpiirteistäni säilyi samana. Olin luonnostani kiltti. Yleensä iloinen, vaikka Ellie ei kamalasti tunteitaan näyttänyt. En osannut olla pitkä vihainen. Kun suutuin käsittelin kuitenkin asiat kunnolla loppuun. Ellie oli myös hieman äkkipikaisempi vaikka eipä sitäkään paljon näkynyt, kun ei ollut ketään kenelle puhua. Paitsi äiti.

Yksi monista omituisuuksista oli kuitenkin se, että Ellie oli kasvissyöjä ja Sarah söi normaalisti lihaa ja muuta. Ei lihan syönti Sarahina ällöttänyt, mutta Ellienä kun yritin saada lihaa alas, meinasin oksentaa.

Havahduin mietteistäni, kun kello pirahti soimaan. Keräsin tavarani ja lähdin luokasta muiden perässä.
"Ellie!" kuulin nimeni lausuttavan. Hyvin tiukasti. Käänsin katseeni historian opettajaan. Hän oli vähän päälle nelikymppinen nainen, jonka hiusraja oli alkanut uhkaavasti vetäytyä. Arvelin syyksi liian tiukkaa nutturaa. Opettaja napsautti sormiaan naamani edessä saaden minut säpsähtämään.
"Huhuu? Kuule Ellie, sinä olet todella hyvä oppilas joten suosittelisin jatkamaan samaan mallin. Olet ollut nyt jo useamman viikon poissaoleva ja sinun parastasi ajatellen haluaisin kehottaa sinua yrittämään enemmän. Keskittyminen on tärkeää", hän paasasi.
"Anteeksi. Yritän kyllä, mutta... Nyt on hieman hankalaa", kuiskasin. Opettaja huokaisi.
"Yritä kuitenkin hieman kovemmin", hän sanoi muka kannustavasti ja taputti minua olalle. Nyökkäsi hänelle vaikka oikeasti olisin halunnut kiljua.
Millä oikeudella hän vaati minua keskittymään kovemmin? Ne takana meluavat ihmiset keskittyivät minua miljoona kertaa huonommin. Minun keskiarvoni oli 9.8 ja pystyin vannomaan ettei kenelläkään heistä ollut kasia parempaa.

Raahustin ulos luokasta. Seuraavana olisi äidinkieltä. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin. Sillä tunnilla meillä oli paripulpetit. Minun vieressäni ei ollut ketään, mutta hän istui aivan edessäni. Minun elämäni tarkoitus, minun kiroukseni. Nathan.

Kun olin päässyt luokkaan vedin hupun päähän ja menin paikalleni. Otin kirjat esiin ja aloin raapustella jotain vihkon reunaan. Kuulin kuinka edessäni olevalle paikalle istui joku. Pidin katseeni töherryksessäni.
"Hei", kuulin tutun matalan äänen. Yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Vilkaisin kuitenkin hupun reunan alta kenelle hän oli sanansa osoittanut. Hänen lähellään ei ollut ketään. Kohtasin liian tutut vihreät silmät. Jotka tuijottivat minua. Hän katsoi minua ilmeettömänä. Siirsin katseeni nopeasti alaspäin. Oliko hän todella puhunut minulle.
"Kuulitko sä, että mä sanoin sulle hei?" hän tokaisi hieman ärtyneenä.
"Hei", mumisin hiljaa vastaukseksi.
Vilkaisin häneen. Minun oli tehnyt niin mieli haroa Nathanin sekaisia hiuksia. Puristin käteni tiukasti nyrkkiin ja laskin ne syliini. Nathan oli jo kääntänyt katseensa pois.

Kellot pirahtivat soimaan. Pomppasin nopeasti paikaltani ylös ja pakenin luokasta. Löysin vessan ja piilouduin koppiin. Hitaasti hymy hiipi huulilleni. Hän oli nähnyt minut. Ensimmäistä kertaa hän oli nähnyt Ellien. Olimme olleet kolme vuotta samassa koulussa, mutta kuitenkaan hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut minulle. Jos Sarahia ei laskettu.

Koko loppu päivä meni kuin sumussa. Historian opettaja oli ollut täysin oikeassa. Minä taisin olla liian hajamielinen. Ja tiesin täysin mistä se johtui. Nathanista.

Moiii! Eli tää on mun eka kirja täällä, joten en nyt tiiä kuinka hyvä tää on.
Kiitos, kun luitte ja toivottavasti tykkäsitte vaikka tää oliki vähän sekava.
Anteeks, jos on kirjotus virheitä. Yritän kyllä korjaa kaikki ja saa sanoo jos niitä löytyy.