Kaksi Elämääni

11.

Juoksin mahdollisimman nopeasti. Rannalle oli vain vähän yli kilometri, mutta olin silti kuolemassa hapen puutteeseen saavuttuani perille. Kyllä minä lenkkeilin. Viisi kertaa viikossa. Aina silloin, kun olin Sarah. Mutta nyt sydämeni löi niin nopeasti ja mieleni ei jättänyt minua rauhaan, joten jouduin haukkomaan happea koko ajan. Kello oli vähän yli yksitoista. Minulla ei ollut hajuakaan miksi he olivat rannalla tähän aikaan.

Kun saavuin perille sain vastauksen. Sielä oli meneillään jonkinlaiset bileet. Kurtistin kulmiani. Miksi minulle ei oltu sanottu mitään. En jäänyt ajattelemaan sitä sen kummemmin sillä yritin löytää Julian. Olisi luullut punaisten hiusten erottuvan joukosta helposti, mutta ei.

Lopulta huomasin Rileyn porukan laidalla. Hänen jalkojensa juuressa makasi elottoman näköinen hahmo jonka tunnistin Juliaksi. Juoksin huohottaen heidän luokseen.
"Mitä on tapahtunut?" puuskutin hätääntyneenä ja kaaduin Julian viereen maahan.
"Se on juonu aika paljon... Ja ennenku se sammu se puhu jotain ihan sekavia. Se yritti..."
Juuri silloin Julia ponnahti istumaan ja haukkoi happea.
"Julia? Ootko sä kunnossa?" heilutin kättäni hänen naamansa edessä. Tuntui kuin tyttö ei olisi tajunnut yhtään missä oli. Hänen silmänsä pälyilivät pelokkaina ympäri rantaa. Ne pysähtyivät suureen nuotioon keskellä hiekkaa. Hän kavahti kauemmas. Yritin katsoa ketä hän oli pelästynyt, mutten tunnistanut nuotion läheltä ketään.

Autoin Julian ylös. Hetken hän huojahteli, mutta pääsi sitten taspainoon.
"Missä sä oot ollu?" hän kysyi minulta sammaltaen.
"Mä nukuin kotona", vastasin.
"Miks ihmeessä?"
"Ei mul ollu hajuukaa et tääl ois bileet", mutisin.
"Mehän puhuttii näistä koko viime viikko..." Riley selitti.
"Ainii... unohin.... Sä olit sun äidillä."
"Mmm", mumisin vaivaantuneena.
Autoin Juliaa ottamaan pari askelta. Lopulta hän pystyi taas kävelemään ilman tukeani, joskin hieman huojahtelevan näköisesti. Käännyin Rileyn puoleen.
"Mä taidan mennä takas kotiin",  huokaisin ja haukottelin.
"Et varmasti mene!" Riley huudahti ja kurtisti kulmiaan söpösti.
"Mua väsyttää", selitin.
"Höpö höpö, mä tiiän et sä haluut olla täällä."
"Just..." huokaisin, mutta päätin silti jäädä.

Tunnin kuluttua kaduin päätöstöni. Julia oli niin kännissä, että hän ei pysynyt pystyssä ilman minua joten jouduin olemaan hänen lapsenvahtinsa. Riley oli liuennut jonnekkin ja Jasmine mulkoili meitä sen näköisenä, että olisi paras häipyä paikalta. Jos katse voisi tappaa.
Lopulta sain Julian istumaan nurmikolle hiukan kauemmas metelistä. Soitin isälle. Hänellä kesti hetki vastata enkä ihmetellyt sitä yhtään. Hän oli mennyt nukkumaan jo aikoja sitten.
"Sarah? Missä sinä olet?"
"Yksissä bileissä rannalla... Kuule mun kaveri on tosi huonossa kunnossa, voitko tulla hakee sen?"
Isä oli hetken hiljaa. Tiesin, että hän ei suuttuisi siitä, että olin ulkona juhlimassa ja vielä keskellä viikkoa. Hän oli aika rento.
"Mä tuun ihan kohta", hän lopulta sanoi. Huokaisin hiljaa ja suljin puhelimen.

"Moi! Etkös sä oo Sarah?" kuului takaani ääni. Käännyin ja näin minua ehkä vuoden vanhemman tytön.
"Joo", vastasin.
"Mä kuulin, että sä olit vastustanu Jasminea", hän sanoi pirteästi.
"Joo?"
"Tekisi mieli lyödä sitä muijaa... No eikös se niin mee, että perhe on pahin?" hän naurahti. Räpyttelin hetken silmiäni tyhmänä.
"Ai, sori mä en esittäytyny. Mä oon Jade, Jasminen isosisko... Valitettavasti."
"Ömmm... Mä en tienny et sil on sisko", sanoin lopulta.
"Niin no joo tässä mä oon", hän naurahti taas. Pirteä ja positiivinen. Ei olisi todellakaan tullut mieleen Jasmine.
"Okei no sä varmaa siis tunnet Julian... Kuule mä oon joutunu raahaamaa sitä täällä jo yli tunnin. Olisitko kiltti ja huolehtisit sen kotii?" pyysin Jadelta.
"Joo tottakai!" hän sanoi ja hymyili minulle.
"Kiitti tosi paljon!" huokaisin helpottuneena.
"Mee sä vaa pitämää hauskaa."

Jos rehellisiä ollaan minä juoksin pois. Se ei ollut hyvä idea, koska juoksin jotakin päin.
"Auh!" ähkäisin ja kohotin katseeni mystiseen henkilöön edessäni. Ja laskin katseeni samantien.
Olin jo kääntymässä pois, kun hän tarttui käteeni.
"Hei, odota", Nathan sanoi ja kehoni läpi kulki kylmiä väreitä, kun kuulin hänen äänensä. Pysähdyin.
"Mä oon pahoillani", hän sanoi hiljaa. Suljin silmäni.
"Kuule mä tiiän, et tein paskamaisesti ja mä pyydän sitä anteeks. Mä en ois halunnu satuttaa sua."
Kyyneleet valuivat vaikka yritin pidätellä niitä. Nathan käänsi minut ympäri.
"Shhh... Älä itke", hän lohdutti ja yllätyksekseni halasi minua. Vaistomaisesti kiersin käteni hänen ympärilleen. Pääni lepäsi hänen rintaansa vasten ja haistoin hänen tuoksunsa. Tähän halusin jäädä.

Hetken päästä hän vetäytyi irti.
"Mä ajattelin pitkään miten saisin sulle paremman olon. Ja jos sä haluut suudella mua ni sä voit tehä sen", hän sanoi hymyillen. Ihan aitoa hymyä. Tutkin hänen ilmettään. Hän ei vaikuttanut olevan humalassa eikä aineissa. Silti en voinut ymmärtää hänen sanojaan. Minä voisin... Hän antaisi... Mitä hittoa?

Kuinka vaikeaa olisi ollut vain lähteä. Torjua hänet. Samalla helpottavaa, mutta minä olin edelleen liian riippuvainen hänestä. Enkä voinut sille mitään. Uudet kyyneleet kihosivat silmiini, mutta ennenkuin ehdin ajatella mitään painoin huuleni hänen suulleen. Hetken hän seisoi liikkumatta, mutta sitten hän vastasi suudelmaani. Se ei ollut hellä suudelma enkä sellaista olisi halunnutkaan. Ja aivan liian pian se oli ohi. Ei siksi, että kumpikaan meistä olisi lopettanut vaan siksi, että jostain päin iskeytyi raju voima joka kaatoi Nathanin kumoon.

"Mitä helvettiä!" kuului karjaisu.
Nostin katseeni erittäin vihaiseen Rileyyn.
"Minä sanoin, että pyydä anteeksi äläkä tee tästä vaikeampaa hänelle!" hän huusi.
Nathan nousi ylös ja näin hänen hetkellisen rauhallisuutensa olevan tipotiessään.
"Mitä vitun väliä sillä on mitä mä teen?" hän kysyi silmät leiskuen ärsyyntymisestä. Riley vilkaisi minua.
"Sä jätit sen. Sulla ei oo oikeutta pakottaa sitä-"
"Se ite kyllä suuteli ensin", Nathan keskeytti.
"Hei! Lopettakaa!" yritin huutaa väliin.
"En usko!" Riley tiuskaisi.
"Ahaa... Sä oot mustasukkanen, koska se välittää musta enemmän ku susta", Nathan ilkkui vahingoniloisena.
Silloin Riley syöksähti eteenpäin. Kiljaisin, kun hänen nyrkkinsä osui Nathanin leukaan. Nathan vain nauroi ja ennenkuin ehdin tehdä mitään hän oli Rileyn kimpussa. He mätkivät toisiaan maassa ja porukka alkoi huomata jotakin olevan tekeillä. Ihmiset kerääntyivät ympärille, mutta kukaan ei erottanut poikia toisistaan.

Se oli päiväni ties monennesko tyhmä teko, mutta lähdin pois. Kyyneleet sumensivat silmiäni. Minun syytäni. Kaikki tämä oli minun syytäni. Poika jota rakastin ja poika joka oli ystäväni hakkasivat toisiaan maassa minun takiani. Ja Nathan ja Riley olivat parhaita ystäviä.

Olin jo kaukana rannalta, kun auto pysähtyi eteeni. Nostin sumuisen katseeni ja näin isän edessäni.
"Sarah?"
Nyyhkäys ravisteli kehoani ja heittäydyin halaamaan isääni.
"Mennään pois", mutisin hänen paitaansa vasten. Isä katsoi minua hiukan kummeksuen, mutta auttoi minut kuitenkin autoon.
Hän ei kysellyt mitään ja kotona hän tuli peittelemään minut aivan niinkuin silloin, kun olin vielä pieni.
Hetkeksi unohdin mitä äsken oli tapahtunut. Vain hetkeksi. Mutta se riitti saamaan minut uneen.

Moiiiiiiii!!!!!!!
Älyttömän pitkästä aikaa taas lukuu. Mä oon pahoillani et julkaisuissa kestää ja toivottavasti ette oo kamalan vihasia. Mä en voi lupaa et pystyisin täl hetkel säännöllisesti julkasemaa näitä. Tää syksy on ollu tosi vaikee ja stressaava ja mä yritän saada itteeni kuntoo.
En haluu kirjottaa mitää mikä tuntuu väkinäiseltä, mut sain yhtäkkisen inspiraation puuskan ni täs ois nyt uutta lukuu :)