Kaksi Elämääni

2.

*Nathan*

Se päivä alkoi kuten kaiki muutkin päivät. Paskasti.
Heräsin siihen, että joku jyskytti oveani, kuin hengen hädässä.
"Nathan, sinun on aika nousta!" äidin kiljuva ääni kaikui oven läpi korviini, aiheuttaen jo nyt jyskyttävän päänsäryn. Huokaisin ja suljin silmäni.
"Nathan!" varoittava äänensävy sai minut hymyilemään. Mikä oli pahinta mitä hän voisi minulle tehdä? Laittaa kotiarestiin? Kuukauden päästä täyttäisin kahdeksantoista ja muutaisin helvettiin täältä. Silloin tuo vanha korppikotka ei voisi minua enää estää. Olisin laillisesti aikuinen.

Huokaisten nousin silti ylös. Lämäytin oven auki ja katsoin tympiintyneenä äitiäni. Olin häntä parikymmentä senttiä pidempi, joten hän joutui taivuttmaan päätään nähdäkseen minut. Tuhahtaen menin hänen ohitseen ja suuntasin suihkuun.

Päällepäin äitini näytti mukavalta. Hän käyttäytti muita kohtaan aina kiltisti. Ulospäin talostamme sai sellaisen kuvan, että olimme täydellinen perhe. Äiti ja isä olivat onnelisesti naimisissa. Olimme rikkaita. Kaikki oli hyvin.

Todellisuus. Kun ketään ei ollut näkemässä äiti ja isä vain riitelivät. Isä joi ja huusi. Äiti petti. Minä olin milloin missäkin, vaikka äitini kuinka yritti estää minua lähtemstä.

Tulin suihkusta ja vaihdoin vaatteet päälle. Mustat farkut ja valkoinen t-paita. Lähdin ulos nopeasti, napaten omenan pöydältä.

Koulu. Se sama vanha helvetti. Tylsää. Idioottimaista. Ei mitään järkeä.
Vaikka minulla oli niinsanottuja ystäviä, olin silti yksin. Eivät he olleet kanssani siksi, että olisin ollut ystävällinen ja kiva heille. Oikeasti olin täysi kusipää ja tiesin sen itsekkin. Mutta kukaan heistä ei ollut kiinnostava tai aito. Kaikki esittivät jotain. Kuten minäkin.

Historian tunti mateli hitaasti eteenpäin. Vitsailin ja nauratin luokkaa kuten tavallisesti. Sisäisesti kuitenkin huusin. Opettaja kysyi joltain kysymyksen. Ja uudestaan. Vastausta ei kuulunut.
"Ellie, kuuntelitko sinä yhtään mitä minä sanoin?" opettaja torui, kun tyttö oli nostanut päätään.
"Anteeksi", kuului tukahtunut kuiskaus. Ympärillä naurettiin. He nauroivat tytölle. Ellielle.

En ollut koskaan nähnyt häntä. Tai ehkä olin, mutta en vain ollut huomannut häntä kunnolla. Tyttö vilkaisi ympärilläni olevia ihmisiä. Kunnes hänen katseensa lukkiutui omaani. Tuijotin häntä takaisin ilmeettömänä. Siniset silmät katsoivat minua anovasti. Kuin pyytäen. Hetken näytti, kuin häntä olisi sattunut. Mutta mikä.
En rikkonut katsekontaktia, kunnes tyttö punastui ja kääntyi pois.
Mieleeni jäi vain vaaleiden hiusten kehystämät kapeat kasvot ja tumman siniset silmät. Päässäni kaikui vain yksi sana. Kaunis.

Raahustin äidinkielen luokkaan muiden perässä. Jo heti ovi aukosta näin hänet. Hän istui minun paikkani takana musta huppu päässään ja piirsi jotain vihkoonsa. Miten en ollut koskaan tajunnut hänen olevan siinä?
Istuin alas ja tuijotin häntä hetken.
"Hei", tervehdin. Ellie ei hetkeen reagoinut mitenkään, mutta nosti lopulta päätään ja vilkaisi ympärilleen. Lopulta hän tajusi minun puhuneen hänelle. Hän räpytteli hämmästyneenä silmiään. Aloin hieman turhautua.
"Kuulitko sä, että mä sanoin sulle hei?" Tajusin hieman liian myöhään, että olin kuulostanut vihaiselta. Se vain tuli helpoiten suusta ulos. Niin puhuin melkein kaikille. Vihaisesti.
Tytön silmät laajenivat pelästyneenä.
"Hei", hän sopersi.
Käännyin takaisin opettajaan päin, mutta kuulin yhä hänen äänensä korvissani. Hento ääni. Sekin oli kaunis.

En saanut koko loppu päivänä häntä pois mielestäni. Makasin sängyllä ja kuuntelin musiikkia, mutta silti kuulin hänen äänensä ja näin hänen kauniit silmänsä. Hieroin jyskyttävää otsaani. Päänsärky oli pahentunut kun olin tullut kotiin. Äiti ja isä riitelivät. Taas. Tällä kertaa aiheena oli miksi omenat olivat loppuneet. Äidille tulisi huomenna vieraita ja hänen oli pitänyt leipoa jotain omenoista. En tiedä miksi se oli niin suuri ongelma. Hän olisi aivan hyvin voinut mennä kauppaan.

Lopulta sain tarpeekseni. Vedin hupparin päälleni ja kengät jalkaani. Siten livahdin ikkunastani ulos. Tiputtauduin maahan ja lähdin juoksemaan. En tiedä minne, jalkani vain kuljettivat minua. Huomasin kulkevani tuttua reittiä koululle päin. Kun näin hahmon tien toisella puolella pysähdyin. Hän ei ollut vielä nähnyt minua. Kävelin rennosti eteenpäin ja tartuin tyttöä olalta. Hän hätkähti ja kääntyi minuun päin.
"Moi!" tervehdin ja väläytin virnistyksen.
"Uumm... Moi", hän mutisi.
"Sähän olit Ellie? Vai mitä?" kysyin.
"Joo."
"Oletko sä uusi?" kysyin ja kaduin sitä heti. Hänen ilmeensä valahti hieman surulliseksi.
"Me ollaan oltu samassa koulussa kolme vuotta", tuo sanoi ja nosti siroa leukaansa uhmakkaasti ylöspäin.
"Mut... Mut... Mä en oo nähny sua ennen", selitin tahdittomasti. Näin tytön ilmeen kovettuvan koko ajan enemmän. Hienoa Nathan. Hyvin hoidettu.
"No joo. Kuka muka haluis hengailla tällasten luusereiden kanssa", hän sanoi ivallisesti. Vou. Hän vaikutti ihan erilaiselta kuin koulussa. Jotenkin hyökkäävämmältä.
"Hei, mä oon pahoillani. Aattelin vaan, että oisin kyllä muistanut noin kauniit kasvot", sanoin hymyillen ja yritin tarttua häntä kädestä. Ellie astui askelen taaemmas. Nyt hän näytti loukkaantuneelta.
"No, eikös se sit kerro, et oon ruma, jos et muista mua?"
"Mitä? Ei! Emmä tarkottanu sitä niin", sönkötin. Voi vittu. Onnistuin tekemään itsestäni idiootin ja loukkaamaan Ellien tunteita.
"Hyvää yötä Nathan", hän sanoi kylmästi ja kääntyi pois. Hymyilin hieman hänen selälleen. Hän tiesi nimeni.
"Hyvää yötä kaunokainen", huikkasin hänen peräänsä. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta minusta tuntui, että hän punastui.

Heips...
Tää on vähän lyhyempi luku mut yritän pitää ne muuten yli tuhannen sanan pitusina. Ehkä kirjotan pidempiäkin koska ne on musta kivoja.
Anteeks jos on kirjotus virheitä.