Kaksi Elämääni

13.

Kun isä oli jo käynyt nukkumaan minä kyykistyin lipastoni viereen. Alimmassa laatikossa oli kynää ja paperia ja kaikki piirrustukseni. Halusin piirtää. Avasin laatikon ja silmäni levisivät järkytyksestä. Kynät olivat paikoillaan. Samoin tyhjät paperiarkit. Mutta kaikki piirrustukseni olivat hävinneet. Hengitykseni alkoi uhkaavasti kiihtyä. Ei, ei, eieieieiei... Mitä ne olivat tehneet. Voi paska. Ne olivat vieneet ne. Hänet. Nathanin. Jokaikisen piirrustukseni hänestä! Mitä jos he tekisivät hänelle jotain? Se olisi minun syyni. Jos olin lipsauttanut jotain mikä saisi heidät epäilemään, että Nathan oli minulle vaaraksi. Se olisi hänen loppunsa.

Nousin ripeästi ylös. Tiesin mitä minun oli tehtävä. Rymistin ulko-ovelle välittämättä siitä kuuliko isä vai ei. Minun oli päästävä ulos. Juoksin niin lujaa, kuin jaloistani lähti. Adrenaliini antoi minulle lisää voimaa. En muuten olisi jaksanut juosta yhtä kovaa, ellen olisi ollut niin peloissani. Minun oli tarkistettava, että kaikki oli hyvin. En tuntenut muuta kuin pelon. En välittänyt vaikka kivet raapivat paljaita jalkapohjiani ja kylmä yö ilma vihmoi vasten kasvojani ja paljaita käsivarsiani ja jalkojani. Minä vain juoksin.

Ja lopulta saavuin oikealle kadulle. Oikean talon eteen. Juuri oikeasta pihaportista sisään ja ovelle. Tasasin hetken hengitystäni ennenkuin kyykistyin ottamaan avaimen harmaan ovimaton alta. Laitoin sen varovaisesti lukkoon ja käänsin. Ovi avautui lähes äänettömästi. Sujautin avaimen takaisin paikoilleen ja kiirehdin hiljaa kohti portaita ja yläkertaa. Askelma narahti allani ja jähmetyin hetkeksi. Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää. Sydän jyskytti korvissani. Ehkä oli jo liian myöhäistä. Olin niin hölmö. En osannut suojella edes rakkaitani. Asetin vain kaikki lähelläni vaaraan.

Jatkoin varovaisesti matkaa ja saavuin valkean oven kohdalle. Tuon oven takana hän joko olisi tai ei olisi. Vedin syvään henkeä ja painoin kahvan varovaisesti alas. Ovi narahti hiljaa, mutta muuta ääntä ei kuulunut oman sydämen jyskytyksen lisäksi. Silmilläni kesti hetki tottua pilkkopimeään huoneeseen, mutta lopulta erotin sen. Tumman möykyn sängyssä ja käsivarren joka työntyi peiton alta sängynreunan yli. Huokaisin helpotuksesta ja jäin hetkeksi tuijottamaan häntä pieni hymy huulillani. Nathan oli turvassa. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja kerrankin hän näytti aidosti onnelliselta. Mieleni tyyntyi ja pystyin rauhoittumaan kunnolla ensimmäistä kertaa koko päivänä.

Lopulta suljin oven. Aloin hiipparoida kohti alakertaa ja olin jo melkein portaissa, kun takanani syttyi valo ja ovi kolahti. Käännyin säikähtäneenä katsomaan taakseni. Kohtasin kalpean naisen järkyttyneet silmät ja hetken päästä ilmaa halkoi jäätävä kirkaisu. Seisoin jähmettyneenä paikoillani ja näytin luultavasti kauhuissaan olevalta pöllöltä. Kaikki ajatukseni pysähtyivät. Pahin asia oli tapahtunut. Olin jäänyt kiinni. Enkä ollut edes ajatellut tällaista vaihtoehtoa. Nathanin äiti lopetti rääkymisensä, mutta ääni oli tarpeeksi herättääkseen muut talossa olijat. Ensin Nathanin isä astui ulos. Hän oli harteikas mies. Hiukan uhkaavan näköinen. Tai ehkä vähän enemmänkin. Hän siristi silmiään ja mieleni teki juosta karkuun. Mikä minun olisi kannattanutkin tehdä, jos olisin omistanut tarpeeksi aivosoluja muodostaakseni sen ajatuksen kunnolla päässäni ja tajutakseni, että minulla oli toimivat jalat.
Mutta ennenkuin ehdin liikahtaakkaan Nathanin ovi aukesi ja hän astui unisena ulos huoneestaan. Ilman paitaa. Hän kohdisti katseensa äitiinsä.
"Mitä vittua sä täällä-..." hänen lauseensa katkesi kesken kaiken, kun hän huomasi minut.
"Voi helvetti", hän mutisi ja lähti harppomaan minua kohti. Vinkaisin avuttomasti, kun hän nappasi minua käsivarresta ja lähti raahaamaan kohti huonettaan. Kompuroin matkalla, kun ohitimme hänen isänsä. Hän mulkaisi minua pahasti, kun epäonnekseni katseemme kohtasivat. Tiesin varsin hyvin mitä mieltä hän oli poikansa yöllisistä vieraista. He olivat saastaa jotka tulivat ja pilasivat heidän perheensä täydellisen maineen.
"Sori, sen piti käydä vain vessassa", Nathan viimein huikkasi vanhemmilleen, jotka jäivät tuijottamaan meitä vihaisesti ja hämmentyneinä. Silmäni levisivät järkytyksestä. Suojeliko hän minua?

Kun ovi oli sulkeutunut takanani tuli täysin hiljaista. Huoneen ilmapiiri oli käsinkosketeltavan painostava.
"Mitä vittua Sarah?"
"Ömmm..." mutisin.
Hän katsoi minua ihan hiljaa tummilla silmillään. En tiennyt mitä sanoisin. Valehtelisinko vai kertoisinko totuuden?
"Mulla tuli omituinen tunne, että sulla ei oo kaikki hyvin ni tulin tarkistamaan.." selitin ääni väristen. Pyöritin hieskiehkuraa sormeni ympärille ja loin häneen viattoman katseen. En valehdellut, mutten välttämättä kertonut koko totuuttakan. Hän huokaisi raskaasti, mutta helpotuksekseni huomasin hänen kehonsa rentoutuvan. Hän veti käden hiustensa läpi ja jäin tuijottamaan häntä lumoutuneena.
"Mitä hemmettiä mä teen sun kanssas?"
En vastannut mitään. En osannut.
"Kai sä tajuat, että sä et voi noi vain tulla toisten kotiin keskellä yötä. Se on ihan vitun outoa."
Katsoin varpaitani häpeissäni ja tajusin viimein mitä minulla oli päälläni. Vähän reisien yli ulottuva t-paita ja shortsit jotka olivat niin lyhyet ettei niitä edes nähnyt paidan alta. Punastuin, mutta päätin sitten olla vain välittämättä asiasta.

"Mä vien sut kotiin", Nathan lopulta ilmoitti, kun en ollut sanonut sanaakaan pitkään aikaan.
"Ei sun tarvii.. Mä osaan kävellä kyllä itsekkin", kuiskasin. Tuntui kuin olisin kadottanut ääneni. Sellainen vaikutus hänellä oli minuun.
"Mä vien sut", hän ei hyväksynyt vastaväitettäni. En sanonut enään vastaan vaan lähdimme kohti ulko-ovea ja Nathanin autoa. Kapusin kyytiin ja yritin olla välittämättä kylmästä nahkapenkistä paljaiden reisieni alla. Radio soi hiljaa taustalla, mutta en pystynyt keskittymään siihen. Olin liian tietoinen vieressäni istuvasta, edelleen paidattomasta, upean näköisestä ihmisestä. Olisin voinut tuijottaa häntä koko loppu elämäni enkä olisi kyllästynyt. Ajomatka oli hiljainen. Saavuimme liian nopeasti perille. Kotitaloni edessä avasin viimein suuni. Olin kai kerännyt koko matkan ajan rohkeutta sanoakseni nämä sanat.
"Anteeksi", töksäytin lyhyesti.
"Mistä?"
"Siitä eilisestä. Kun sinä ja Riley tappelitte. Se oli minun syyni. Ja kun tunkeuduin taloonne. Ei sekään ollut oikein."
"Äh, se mulkku ansaitsi sen... Ei sun sitä tarvii pyydellä anteeks. Oikeestaan, mun pitäisi pyytää sulta anteeksi, kun käytin sua ärsyttääkseni sitä. Joten sori siitä. Ja jos vaan et enää hiipparoi toisten taloissa keskellä yötä niin kaikki on ihan ok", hän sanoi naurahtaen. Hymyilin vaikka sisälleni sattui. Oliko hän tosissaan vain käyttänyy minua hyväkseen, kun oli suudellut minua. Vain näyttääkseen Rileylle kaapin paikan. Kokosin itseni nopeasti.
"Mmm... Miten vaan. Mut kiitti ku pelastit mut sun vanhemmilta. Oikeesti kiitos. Mä olisin joutunut helvetinmoiseen pulaan, jos mun vanhemmat ois saanu tietää."
Hän kohotti kulmiaan ja virnisti. Ennenkuin ehdin liikahtaakkaan hän suuteli minua nopeasti huulille. Katsoin häntä järkyttyneenä, mutta hän jo kumartui ylitseni ja avasi auton oven.
"Hyvää yötä", hän sanoin neutraalisti. Kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
"Öitä", änkytin ja kiipesin ulos autosta. En osannut taaskaan reagoida tilanteeseen. Olin niin väsynyt, että en tiedä oliko aivoissani minkäänlaista elollista toimintaa.

Katsoin kun Nathan ajoi pois. En voinut uskoa päivän tapahtumia. Niin paljon oli käynyt ja silti olin tässä. Ja Nathan oli turvassa. Minun ei tarvitsisi olla huolissani juuri tänään. Ja kohta olisin taas Ellie.

Heippa!
Super pitkästä aikaa uutta lukuu.
Sain taas inspiraation puuskan ja mulla on nyt jo enemmän ajatuksia miten tää tulee jakumaan.
Toivottavasti tykkäsitte!!