Kaksi Elämääni

7.

Minä en voinut olla hänen lähellään yhtään kauemmin. Jos olisin jäänyt en enää olisi päässyt pois. Ja lopulta olisin tuhonnut meidät molemmat.
Joten juoksin. Pakenin.

Olin unelmoinut siitä niin kauan. Siitä, että hän huomaisi minut. Ja kun niin lopulta kävi tajusin, että se olisi mahdotonta. Meistä ei ikinä tulisi mitään. Minä olin liian erilainen.

Istuin vessassa itkemässä. Oven takaa kuului oppilaiden ääniä, mutta en välittänyt. Toivoin, että olisin ollut elokuvassa. Kaikki tämä olisi ollut fiktiivistä, ei totta. Minun ei olisi tarvinnut tuntea niin kamalaa syyllisyytä. En edes tiedä miksi tunsin niin. Nathanilla oli tyttöjä laastareiksi. Pyyhin kyyneleeni. Mitä minä oikein kuvittelin. Miksi hän tarvitsisi laastareita, jotta pääsisi minusta yli. Hän ei ollut edes tuntenut minua kohtaan mitään. Ja jos olikin niin se ei olisi tullut kestämään, koska me molemmat tiesimme, että hän ei ollut kovin sitoutuva.

Katsoin turvonneita silmiäni ja voihkaisin ääneen. Kellot soivat tuntien alkamisen merkiksi ja minä näytin siltä kuin olisin itkenyt viimeiset viisi vuotta. Tuhahdin itselleni. Kuka siitä edes välittäisi olinko itkenyt. Avasin oven ja lähdin käytävälle. Päät kääntyivät. Ihan kaikki. Aluksi oli ihan hiljaiasta, mutta sitten alkoi supina.

"Se on hän!"
"Nathanin tyttöystävä?"
"Onko hän itkenyt?"
"Katsokaa... Tuolla hän menee!"

Kaikki se supatus ja tuijottelu sai minut vain entistä enemmän ahdistuneeksi. En todellakaan halunnut mennä tunnille. Puristin kädet nyrkkiin vaikka tunsin kynsien pureutuvan kämmeniin kipeästi. Minun oli päästävä ulos. Nyt heti! Silmissäni alkoi sumeta ja happi alkoi loppua. Halusin pois. Minun oli päästävä pois. Pois. Pois. POIS!

Olin ulkona ja vedin syvään henkeä. Näkökentässäni näkyi mustia pisteitä, mutta ajatukseni selkenivät. En voinut mennä takaisin sisälle muiden tutkivien katseiden alle joten päätin lähteä kotiin. Olin hyvä oppilas... Ei yhden päivän lintsaaminen vaikuttaisi arvosanoihini. Juoksin kotiin asti, enkä hidastanut kertaakaan vauhtia, vaikka kylkeeni pisti ja keuhkoja poltteli.

Äiti oli töissä joten koko talo oli minun. Normaalisti yksinäisyys rauhoitti minua. Nyt aloin vain hermostua enemmän ja enemmän. Olinko tehnyt väärin? Pitäisikö minun palata? Suljin silmät ja yritin olla ajattelematta mitään. Se yleensä auttoi, kun aivoni alkoivat käymään ylikierroksilla. Enkä joutunut pettymään nytkään. En ajatellut mitään sen kummempia, kun menin television luo ja avasin sen. Sieltä ei tullut mitään mielenkiintoista mutta jätin sen auki. En edes huomannut, kun silmäni alkoivat pikkuhiljaa sulkeutua.

Heräsin säpsähtäen kolinaan. Se ei tullut eteisestä niinkuin olin odottanut. Hetken katseeni harhaili ennekuin huomasin hahmon ikkunan takana. Sydämeni alkoi lyömään kovempaa ja palanen nousi kurkkuuni. Kuka se oli? Mitä hän teki ikkunan takana? Miksi hän tuijotti minua?

Sitten tunnistin omituisen hiipparin ja mielialani laski entisestään. Nathan.
Hän oli tullut. Huokaisin. Tiesin, että minun piti puhua asiat selviksi hänen kanssaan ja mielummin tein sen täällä, kuin koulussa tai muulla julkisella paikalla. Joten menin ikkunaan ja osoitin etuovea. Hän ymmärsi ja menin avaamaan oven hänelle. En ollut odottanut, että hänen näkemisensä sattuisi ihan niin paljon. Mutta se sattui. Kuin veistä olisi käännetty sydämessäni. Näin hänen epäröintinsä. Sen kuinka hän oli hämillään ja ihmeissään. Sen kuinka häntäkin sattui. Huokaisin ja astuin oven edestä pois, jotta hän pääsisi sisälle. Hän otti kengät pois jalasta ja johdatin hänet olohuoneeseen. Koko sinä aikana emme sanoneet sanaakaan.

Istuin sohvan toiseen päähän. Mahdollisimman kauas hänestä. Meistä kumpikaan ei päästänyt ääntäkään. En halunnut olla se joka aloittaisi tämän piinallisen tuskaisan keskustelun. Hän rykäisi.

"Ellie... Katso minuun", hän sanoi. Pidin katseeni itsepintaisesti lattiassa. Kuulin hänen huokaisevan hiljaa. Sitten sohva liikkui, kun hän siirtyi lähemmäs minua.
"Voisitko sä jooko kertoa mitä nyt on meneillään?" hän kysyi anovasti.
"Mitä mä olen sulle?" kysyin nopeasti, puhuen melkein hänen pälleen.
"Mmm... Mitenniin? Mitä tää nyt on?"
"Mitä mä oon sulle?" toistin.
"Se riippuu ihan susta. Mitä sä haluisit olla?" hän sanoi ja näin mielessäni sen ihanan, mutta silti niin pettävän virnistyksen hänen naamallaan.
"Mä kysyin sun mielipidettä, mut jos sä noin paljon haluut kuulla mun vastauksen ni en mitää." kuiskasin ja kohotin katseeni häneen. Silloin hän viimein tajusi, että minä olin oikeasti ihan vakavissani. Jos hän olisi vastannyt kysymykseeni tai sanonut edes, että olin hänelle tärkeä päätökseni olisi voinut horjua, mutta nyt sain vain varmistuksen. Olin pelkkää leikkiä. Harmitonta hauskan pitoa joka vei hänen ajatuksensa pois todellisista ongelmista. Kyynel lähti valumaan pitkin poskeani.

"Hei..." hän kohotti kämmenensä poskeani vasten.
"Okei. Sä olet mulle tärkein ihminen tällä hetkellä. Mä tiiän et me ollaan tunnettu vasta muutama päivä, mut sä merkitset mulle jo nyt enemmän, kun mitä kukaan muu on merkinnyt koskaan."

Olisin halunnut olla iloinen, mutta sana tulivat hiukan liian myöhään.
"Mä oon pahoillani. Mun ei pitänyt sotkeutuu sun elämään." nyyhkytin.
"Älä sano noin. Sä oot parasta mitä mulle on tapahtunu."
"En oo. Tiiäkkö miks. Koska mä en voi olla sun elämässäs enää sekuntiakaa kauempaa. Mä en kestä tätä enää."
"Mistä sä puhut?" hänen äänensä oli hämmentynyt. Hän ei tosissaan tajunnut.
"Tää juttu... Mitä ikinä meijän välillä onkaa. Sen pitää loppuu nyt. Ymmärrätkö sä?"
Hän tarttui käsiini ja purosti niitä lujaa.
"Ei Ellie... Älä tee tätä. Jos tää johtuu sun äidistä niin älä välitä. Me keksitää kyllä jotain. Ei sun oo pakko välittää siitä."
"Mä en oo hyväks sulle... Etkä sä mulle... Joten mä en enää haluu nähä sua." Puristin silmäni tiukasti kiinni sillä en halunnut kyynelten alakavan valua enempää.

"Ellie..."
"Mä en haluu olla vaa joku helvetin esine johon sä kyllästyt kohta ja heität menemää välittämättä paskaakaa mun tunteista. Joten mä en haluu ees alottaa tätä. Mä tiiän et sulla on tyttöjä vaikka muille jakaa. Enkä mä usko, että sä voit luopua sun panoistas joten pliis... Jätä mut vaan rauhaan!" Kaikki tämä tuli suustani vahvasti ja tuskaisen kuuloisena. Pelästyin sanojani. En pitänyt kiroilusta ja inhosin puhua ilkeästi. Mutta olin tavallaan myös ylpeä itsestäni. Ylpeys haihtui heti, kun näin Nathanin silmät. En ollut uskonut, että hän näyttäisi tunteitaan, mutta näin selvästi kuinka sanani olivat uponneet syvälle hänen sisälleen ja tehneet sinne syviä viiltoja. Vieläkin märkivien entisten haavojen päälle.

"Niinkö sä musta oikeesti ajattelet? Että mä leikin sulla. Vaikka mä oon sanonu, että mä oon täysin vakavisaani. Mua ei kiinnosta kukaan muu. Mä oikeesti tykkään susta enkä mä hylkäis sua vaikka meijän tielle tulis mikä este."

Tuijotin häntä mahdollisimman kylmästi.
"Hyvästi Nathan. Älä enää tuu mun lähelle." Osoitin kohti ovea. Nathan tuijotti hetken tiukasti silmiini, mutta nousi sitten hitaasti ylös ja lähti kohti ovea pää alistuneesti kumarassa.
"Sä oot silti mulle tärkeintä maailmassa", hän kuiskasi. Tuijotin varpaitani. Kuului oven kolahdus ja hän oli poissa.

Lyyhistyin lattialle ja kyyneleet alkoivat valua pitkin kasvojani. Minua sattui niin paljon. Nyyhkäykset ravisuttelivat kehoani ja olin taipuneena kaksin kerroin kädet polvien ympärillä. Silloin äiti astui ovesta sisälle.

"Ellie! Mitä on tapahtunut?" hän huudahti huolestuneena ja kyykistyi viereeni. En saanut mitään sanotuksi.
"Minä näin kuinka se poika tuli täältä. Tekikö hän jotain. Ellie? Koskiko se poika sinuun?" äiti kysyi kylmän rauhalliseati. Pudistin päätäni.
"M-m-minä j-jätin hänet. Sanoin et-ettei hän tulisi lähelleni..." änkytin ja kyyneleet jatkoivat valumista. Äiti huokaisi ja kävi lattialle istumaan. Hän veti minut kylkeensä ja kietoi kädet ympärille.
"Sinä teit oikein. Tiedän, että se tuntuu kurjalta, mutta näin on parempi, usko minua", hän sanoi ja silitti hiuksiani samalla. Nieleskelin ja pyyhin nenäni hihaani. Istuimme lattialla vielä pitkään.

Heips!
Mä oon kamalan pahoillani, kun ei oo tullu uutta lukuu, mut tällä hetkellä on menossa aika paljon kaikkee mun elämässä joten tää kirjottaminen on vähän jääny taka alalle. Yritän saada uusii lukui tehtyy, mut en voi lupaa et näitä tulee mitenkää säännöllisesti. Toivottavasti tää kelpas vaikka en ny oo ihan varma tästä tekstin laadusta :)))
Joka tapauksessa anteeks taas, jos löytyy kirjotus virheitä. Yritän kyl korjaa kaikki.