Kaksi Elämääni

10.

Seuraavana aamuna näimme Julian kanssa ennen koulun alkua. Kävelimme sen lyhyen matkan mitä kotoani kesti, hitaasti ja valmistautuen päivään. Tästä tulisi hankalaa. Mutta me kestäisimme sen.
Ja meillä oli mahtava suunnitelma. Tai ainakin se oli teoriassa toimiva. Käytännössä... Siitä ei kannattanut puhua.

Olimme koulun pihalla ja katsoimme toisiamme tiukasti silmiin.
"Okei, me selvitään tästä", hän sanoi ja nyökkäsin.

Kuten tavallista Jasmin viittoi meitä luokseen, mutta me emme välittäneet vaan kävelimme vain ohi. Tunsin tuijotukset selässäni, mutta en kääntynyt katsomaan taakseni. Kun olimme sisällä kummmatkin meistä päästivät ilmat ulos keuhkoista ja aloimme kikattaa hysteerisesti.
"Näitkö sä niiden ilmeet!"
"Joo. Ne oli ihan, että mitä helvettiä!"
Nauroimme niin, että kyyneleet alkoivat valumaan.
"Kukaan ei ole varmaan koskaan sivuuttanut Jasminen kutsua", sanoin.
"Paitsi Nathan", Julia mutisi.
"Mitä?" kysyin ja kurtistin kulmiani.
"Kuulin Melanielta, että Nathan oli jättänyt senkin. Mutta Jasmine vaan jatkaa esittämistä, että ne on yhdessä", Julia kertoi.
"Mutta... Kenen takia hän tekee tämän?"
"Minusta tuntuu, että sen Ellien. Se oli ihan kuolleen näkönen, kun Ellie oli viime viikolla kipee. Se ei ollu meijän kanssa ja lintsas suurimman osan viikosta", hän selitti. Eli... Nathan oli jättänyt minut... Minun itseni takia? Hän siis oikeasti piti minusta/Elliestä. Typerä hymy valtasi kasvoni. Olin iloinen. Kunnes taas muistin miksi suhteemme olisi mahdoton.

Julia ei onneksi ollut huomannut nopeaa mielialan vaihteluani. Hän oli innoissaan Jasminen sivuuttamisesta. Minusta se ei enää tuntunut niin hyvältä.

Ensimmäiset tunnit sujuivat hyvin. Istuimme Julian kanssa eturiviin ja muut menivät taakse. Hihitimme vain, vaikka tunsimme murhaavat katseet selissämme.

Ruokatunti alkoi. Menimme ruokajonoon vaikka kumpaakin hermostutti niin paljon, ettemme kitenkaan voisi syödä mitään. Istuimme lähelle pöytää, jossa Jasmine ja muut olivat. He mulkoilivat meitä ilkeästi. Muut ruokalassa tuijottivat meitä myös. Me uhmasimme Jasminea ja se oli vaarallista.

Katsoin Juliaa vakavasti. Hän nyökkäsi ja minä yritin hymyillä. Sain aikaan vain jonkinlaisen irvistyksen tapaisen. Näin Julian hengittävän syvään ja sitten hän nousi ylös niin, että tuolin jalat kirskuivat ikävästi lattiaa vasten. Suljin silmäni.
"Hei kaikki!" Julia huusi kirkkaalla äänellään. Jokainen kääntyi katsomaan.
"Kaikki täällä koulussa pelkäävät Jasminea. Ihan ymmärrettävistä syistä. Te tiedätte kaikki mitä hän on tehnyt niille ihmiselle joista ei pidä", Julia selitti kuuluvalla äänellä. Avasin silmäni ja näin Jasminen tuijottavan serkkuaan raivoissaan. Kädet olivat puristuneet nyrkkiin.
"Hän on aiheuttanut paljon vahinkoa. Hän onnistui erottamaan Stephanien vain, koska Stephanie sanoi kerran häntä ämmäksi. Viimeviikolla hän hakkasi yhden tytön sairaala kuntoon", Julia selitti. Poskeni punehtuivat ja katsoin pöytää. Kaikki olivat ihan hiljaa. Julia madalsi ääntään.
"Ja jokainen muistaa Erinin. Jasminen parhaan ystävän. Hän erosi porukasta ja Jasmine kielsi kaikkia puhumasta hänelle. Miten siinä kävi. Ettekö tunne itseänne syyllisiksi. Juuri te olitte osallisena ihmisen itsemurhaan... Ja vain, koska jokainen teistä pelkää Jasminea ihan helvetisti!"

Yritin estää käsiäni tärisemästä.

"Joten nyt, kun minä ja Sarah tässä...", nousin ylös Julian viereen.
"...Aiomme jättää Jasminen porukan, älkää antako Jasminen määrätä käyttäytymistänne. Älkää antako hänen...!"
"Nyt riittää!" Jasmine keskeytti Julian puheen.
"Tuki se helvetin turpasi nyt heti!" hän sähisi. Julia mutristi huuliaan, mutta pysyi hiljaa.
"Jos joku teistä ääliöistä ikinä. Ikinä! Edes katsoo noita kahta päin lupaan tulla henkilökohtaisesti nitistämään hänet! Onko selvä!" Jasmine kiljui ja näytti niin mielipuoliselta, että sävähdin. Yllättyneenä itsekin seuraavasta teostani. Avasin suuni.

"Tätä me tarkoitamme. Älkää antako hänen kontrolloida elämäänne. Me emme anna hänen satuttaa enää ketään tässä koulussa. Joten, jos saan pyytää, liittykkää meihin!" julistin teatraalisesti ja sain Julialta ylpeän katseen. Ihmiset alkoivat kuiskia. Katsoin oikeastaan aika tyytyväisenä ympärilleni. Jasmine tuijotti minua myrkyllisesti, mutta en välittänyt. Istuimme alas.

Samassa kuului jälleen kerran tuolin jalkojen nitinää. Käänsin katseeni viereiseen pöytään. Riley oli noussut ylös ja käveli meidän luoksemme. Jasminen silmät melkein pullistuivat päästä.
"Riley nyt heti tänne!" hän sihisi. Eikö hän tajunnut, että puhui kuin koiralle. Ihmiset tuijottivat taas. Riley vähät välitti Jasminesta ja istui viereeni. Hän hymyili minulle iloisesti.
"Muru, se oli hieno puhe", hän sanoi. Huokaisin. En enää jaksanut välittää siitä, että hän kutsui minua muruksi.
"Kiitos, mutta Julia teki suurimman työn", sanoin ja otin tytön kädestä kiinni. Hymyilimme toisillemme.
"No hieno juttu molemmilta. Olisittepa kertoneet minullekkin jo ennen tätä. Olisi ollut pari lisäystä listaanne..." Riley näytti hapanta naamaa. Nauroin.
"Voidaan säästää ne myöhemmäksi. Tuskin tämä tähän jää."

Viimeinen tunti oli alkamassa. Seisoimme luokan edessä ja juttelimme mahdollisimman normaalisti. Ihmiset tuijottivat. Monet olivat uskaltaneet tuula juttelemaan ja kertomaan, että ruokalan tapahtumat olivat siistein juttu pitkiin aikoihin. Tuntui kuin olisimme olleet vaaleissa. Ihmist päättivät ketä äänestää. Ne jotka olivat rohkeita äänestivät meitä ja ne joita pelotti Jasminen viha, äänestivät häntä. Tilanne oli aika lailla tasan.

Havahduin siihen, että Melanie käveli luoksemme. Jasmine oli sillä hetkellä vessassa. Valmistauduin kuulemaan maailman pahimmat haukut, mutta sain yllättyä.
"Kulkaa... Te teitte ihan oikein. Oli jo aikakin, että joku nousi sitä ämmää vastaan."
Katsoimme kaikki tosiamme pöllämystyneinä. Melanie oli Jasminen uskollisin seuraaja. Hän teki mitä vain Jasminen takia. Epäilys valtasi mieleni.
"Lähettikö Jasmine sut?" töksäytin.
Melanie näytti loukkaantuneelta.
"Ei. Luuletko, että se tekis niin. Ei sillä oo tarpeeks aivosoluja semmossee. Ihan ite tulin ja oisin kiitollinen, jos autatte mut eroon siitä", hän pyysi ja näytti oikeasti vilpittömältä. Katsoimme Julian kannsa tosiamme silmiin. Se oli keskustelua ilman sanoja. Olimme olleet ystäviä vasta eilisestä, mutta tunsimme toisemme jo aika hyvin.
"Okei", sanoin lopulta.
"Mitä, jos nolataan Jasmine ihan kunnolla?" Riley yhtäkkiä ehdotti. Kohotin kulmiani.
"Melaniehan on sen paras ystävä, jos se jättää sen jossain julkisessa tilaisuudessa Jasminen suosio oikeesti kärsii", hän selitti. Minä en pitänyt ajatuksesta.
"Riley hei... Eikö toi oo jo vähän liikaa?"
"Sehän on mahtava idea!" Melanie hihkaisi. Katsoin anelevasti Juliaan, mutta hän käänsi katseensa pois.
Minä en halunnut tehdä tätä. Se ruokala juttu oli ihan eri asia. Julkinen nolaaminen vielä suuremman joukon edessä oli jo hiukan liikaa.
"Melanie... Voitko esittää vielä seuraavaan viikkon asti Jasminen kaveria. Keskiviikkonahan järjestetään se jalkapallo matsi. Mehän ollaan kaikki sielä cheerleadereinä, joten se on mahtava tilaisuus" Julia supisi ja loi minuun samalla syyllisen katseen. Tuhahdin, mutten sanonut mitään.
"Joo", Melanie vastasi.
"Melanie?" kuului kamala rääkäisy. Jasmine oli nähnyt meidät. Melanie vinkkasi silmää ja huusi sitten:
"Vitun idiootit! Te ootte niin säälittäviä!" sitten hän marssi nenä pystyssä Jasminen luo. Jasmine näytti meille keskaria ja otti sitten Melanienen käsikynkkäänsä. Täytyi myöntää, että Melanie oli hyvä näyttelemään. Hän oli pelastanut meidät paljastumiselta. Tosiaalta minä olisin halunnut jutun jo paljastuvan. Olin edelleen julkista nolaamista vastaan. Mutta niinkuin kaikki opettajat ja vanhemmat opettivat, älkää lähtekö mukaan ryhmä painostukseen, tietysti tein juuri päinvastaisesti. Huokaisin ja silloin opettaja saapui. Pääsimme luokkaan.

Illalla lösähdin sänkyyn uupuneena. Päivä oli oikeasti ollut tosi stressaava. Olin iloinen saavutuksistamme, muuta se oli silti raskasta. Piti esittää vahvaa vaikka olisin vain halunnut käpertyä jonnekkin piiloon ja olla välittämättä muusta maailmasta tippaakaan. Katsoin kattoani. Sen valkoiset laudat olivat minulle tutut. Olin ehtinyt katsella niitä tarpeeksi. Tunnistin jokaisen uurteen ja raidan ja... Olin unessa.

Heräsin ja irvistin. Puhelimeni soi yöpöydällä johon olin sen jättänyt. Otin sen käteeni ja katsoin kuka soitti. Riley?
Vastasin vastahakoisesti. Kova ääni valli sai korvani lukkoon. Kaijuttimesta kuului ihmisten kiljumista ja musiikkia.
"Riley?" huusin puhelimeen.
"Sarah... Sun pitäisi tulla tänne... Julialla ei oo kaikki ihan hyvin", hän karjui puhelimeen melun yli. Olin jo eteisessä.
"Missä te ootte?" kysyin ja avasin ulko oven.
"Rannalla", kuului vastaus. Suljin puhelimen sanomatta hyvästejä ja tungin sen taskuuni. Sitten pinkaisin juoksuun.

Heiiii!!!
Pitkästä aikaa lukua. Oon pahoillani tästä tauosta ja yritän saada motivaation päälle et näit tulis useemmin. Mut joo... Toivottavasti tykkäätte xdd