Kaksi Elämääni

12.

Syyllisyys. Se oli jo tuttu tunne. Silti se sattui. Tiesin, että minun olisi pitänyt nousta ylös, mennä kouluun ja pyytää anteeksi Rileyltä ja Nathanilta. Silti kaivauduin vain syvemmälle peittojeni uumeniin. En halunnut nousta ja kohdata sitä sotkua joka elämäni oli. Sotkua jonka olin itse aiheuttanut. Olin pelkuri.
Joten jäin kotiin. Yksin. Koko päiväksi. Vain ajatukset seuranani. Ajattelin häntä. Nathania. Olin suudellut häntä. Olin halunnut hänet. Joten miksi en voinut olla hänen kanssaan Ellienä. Miksi se oli niin suuri ongelma?

Nathan oli Nathan. Minä olin Ellie/Sarah. Se oli ongelma. Mutta miksi pystyin olemaan hänen lähellään Sarahina. Minua ei haitannut muiden mielipiteet. Minä halusin hänet ja kun minulla oli mahdollisuus olla hänen lähellään, käytin sen. Mutta kun olin Ellie, tein kaikesta hankalaa torjumalla hänet. Vaikka samalla olin rakastunut. Vaikka käytökseni ei siltä vaikuttanutkaan. Ja Nathan oli sanonut välittävänsä Elliestä. Ei suoraan, mutta silti. Kuitenkaan en voinut täysin uskoa häntä. Miksi olisin? Hän ei ollut välittänyt vuosiin kenestäkään. Ei aidosti. Ja sitten hän oli vain muutamassa päivässä pilannut kaiken tykästymällä minun toiseen puoliskooni. Siihen jota vihasin. Vihani syy oli kuitenkin muuttunut. Aluksi vihasin olla Ellie, koska hän ei nähnyt minua. Nyt vihasin olla Ellie, koska hän näki, mutta jätti Sarahin. Ja Sarahina voin olla hänen kanssaan. En tiedä miksi. Siltä se vain tuntui.

En pääse ajatuksiani pakoon. Ne kiertävät loputonta kehää saamatta vastauksia, joita kukaan ei voi antaa. Se saa minut turhautuneeksi. En voi piirtää, sillä tällä hetkellä en halua nähdä hänen kasvojaan enkä voi piirtää muuta, kuin Nathanin. Pahus. Lyön nyrkilläni pöydän pintaa.

Kello on jo kaksitoista. Istun pöydän ääressä tekemättä mitään. En voi syödä sillä vatsanpohjassani tuntuu omituinen tunne. Se ei tiedä hyvää. Kohta tapahtuu jotain joka ei todellakaan helpota elämääni. Jotain tärkeää. Kynteni naputtavat pöydän pintaa. Kello tikittää äänekkäästi ja minua pelottaa. En halua, että aika liikkuu enää yhtään eteenpäin. Tunnen jalkojeni puutuvan. Hengitys takertuu kurkkuuni. Jotain tapahtuu. Ihan kohta. Minä olen vain unohtanut mitä. Tiedän, että se on jossain aivojeni perukoilla. Tiedän tietäväni.
Sekunti viisari tikittää, tunnen kämmenieni hikoavan. En voi olla paikoillani. En saa happea. Pakko päästä ulos.
Ryntään eteiseen ja painelen sukkasillani pihalle. Silmissäni mustuu ja kompuroin rappuset alas. Lysähdän nurmikolle nelinkontin ja yritän hengittää. Silmät kiinni. Sisään ja ulos, sisään ja ulos, toistelen itselleni. Hengittkseni hidastuu koko ajan. Kun olen varma, että olen rauhoittunut palaan sisälle. Vilkaisen kelloa. Minuutin päästä puoli yksi. Miten aika kului niin nopeasti. Puristan käteni nyrkkiin. Kynnet pureutuvat ihoon. Tuijotan tiukasti viisaria. Pihalta kuuluu auton ääniä. Oven kolahdus. Viisari siirtyy eteenpäin. Kello on tasan puoli yksi. Samassa ovelta kuuluu koputus. Sydän hyppää kurkkuuni.

Hiivin hitain askelin eteiseen. Ehdin kurkata ikkunasta sitä ennen ulos. Pihalla oli musta kalliin näköinen avoauto. Ja oven edessä seisoi kolme ihmistä, mutta en näe muuta kuin heidän hahmonsa. Sydän epätasaisesti hakaten etenin kohti suljettua ovea. Hyppäsin melkein ilmaan, kun oven takana olevat henkilöt soittivat ovikelloa uudestaan. Epäröin hetken ennenkuin avasin oven. Järkyttyneenä tuijotin naista suoraan silmiin. Se oli hän. Se nainen.
"Hyvää päivää", hän sanoi hymyillen ystävällistä hymyä punatuilla huulillaan. Silti hänen ilmeessään oli jotain häiritsevää. Hymy ei ulottunut kylmyyttä hohkaaviin silmiin. Karaisin kurkkua.
"H-hei", änkytin hiljaa. Nostin katseeni naisen takana seisoviin henkilöihin. Toinen oli pieni tärisevä mies joka kantoi salkkua ja jonka hiukset olivat harmaiden untuvien näköisiä ja toinen oli jättimäinen, kuin gorilla. Hänellä oli tummat lasit ja puku. Olisin purskahtanut nauruun ellei tilanne oliai ollut niin hämmentävä. Eihän tuommoisia ollut olemassa, kuin vain elokuvissa. Silti tiesin, että tämä oli totisinta totta.
"Pääsemmekö me nyt sisälle?" nainen kysyi kärsimättömönä. Siirsin katseeni häneen ja avasin ovea enemmän vastoin tahtoani. Vaistoni käskivat minua juoksemaan, mutta en tehnyt niin. Siitä ei olisi mitään hyötyä. Olin varma siitä.