Kaksi Elämääni

6.

*Nathan*

Heti, kun kuulin Ellien äidin äänen tunsin vihan kuohahtavan sisälläni. Se tapa jolla hän painotti sanojaan oli aivan samanlainen, kuin omalla äidilläni. Yritin hillitä vihani ja puristin kädet nyrkkiin. Samassa Ellien käsi oli siinä. Hän katsoi minuun rauhoittavasti ja hymyili minulle.
"Mene vaan", hän kuiskasi ja rauhoituin. Noin vain.

Katsoin häntä hetken ja lähdin sitten. En olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut varmistaa, että kaikki oli hyvin. Olisin halunnut jäädä suojelemaan häntä. Vilkaisin häntä vielä ja meinasin jo rynnätä takaisin hänen luokseen. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Aivan kuin hän olisi voinut särkyä pienimmästäkin kosketuksesta.

En tiedä mistä tämä kaikki johtui. En ollut koskaan tuntenut ketään kohtaan mitään tällaista. Mutta Ellie oli erilainen. Hän oli liian hyvä. Ihan liian hyvä minulle. Silti halusin hänet. En todellakaan halunnut Jasminea, en edes Sarahia vaikka hän olikin mukava. Niistä kaikista muista ei edes tarvinnut puhua. Nyt kaduin kaikkia niitä nimettömiä tyttöjä joiden kanssa olin ollut. Minusta tuntui pahalta, että Ellie tiesi minun olevan tällainen. Olin nähnyt kaiken sen epävarmuuden hänen kasvoiltaan, kun hän oli ajatellut Jasminen sanoja. Minä en leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli minulle todellinen.

Jäin Ellien huoneen eteen odottamaan, kunnes hänen äitinsä olisi poistunut. Nojasin seinään ja tuijotin maata ilmeettömänä. Havahduin siihen, että avonaisesta ovesta kuului huutoa. Kuulin sanatarkalleen, mitä he puhuivat. Ja sillä hetkellä vihasin Ellien äitiä. Minua ei haitannut se mitä hän puhui minusta. Se haittasi, että hän huusi Ellielle. Eikö hän nähnyt, että Ellie oli hauras. Että hän satutti tytärtään. Taas kerran meinasin rynnätä takaisin Ellien luo. Mutta ennen kuin ehdin liikahtaakkaan Ellien äiti tuli ulos huoneesta sulkien oven perässään.

"Mitä sinä luulet tekeväsi vielä täällä?" hän tivasi minulta. Lyhyet kynteni pureutuivat kipeästi kämmeniini. "Odotan, että pääsen takaisin hänen luokseen", vastasin mahdollisimman rauhallisesti.
"Hän ei halua tavata sinua", hän sanoi. Vaikka tiesin ettei se ollut totta sävähdin silti.
"Sinä et halua, että tapaan hänet", mumisin.
"Sillä ei ole mitään väliä. Sinä et enää tapaa häntä"
"Et sinä sitä määrää!" ärähdin.
Hän katsoi minua pistävästi ja vaikka hän oli minua lyhyempi hän onnistui saamaan itsensä suuremman näköiseksi. Astui askelen taaksepäin. Tällä naisella oli minuun enemmän tehoa, kuin äidilläni.
"Jos vielä kerran näen teidät yhdessä hankin lähestymis kiellon", hän sanoi painokkaasti ja marssi ohitseni. Vähän matkan päästä hän kääntyi. "Mitä sinä vielä odotat? Sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä."

Päätin kerrankin totella. Hän ei ollut äitini, mutta en halunnut lähestymis kieltoa Ellieen. Ja hänhän ei voinut vahtia meitä koulussa.

Menin kotiin. Äiti ja isä eivät olleet kotona, joten sain talon itselleni. Heittäydyin sohvalle ja avasin telkkarin. Sieltä ei tullut mitän mielenkiintoista, mutta annoin sen olla päällä. Kaivoin puhelimeni esiin ja aloin selata instagramia. Hetken päästä heitin puhelimen sohvalle. Suljin silmät ja ennenkuin tajusinkaan olin unessa.

Heräsin siihen, että ovikello soi. Vatsaani nykäisi jännitys vaikka tiesin, ettei siellä ollut Ellie. Silti toivoin. Avasin oven ja irvistin inhosta.
"Mitä sä teet täällä?" tiuskaisin.
"Nathan pliis, päästä mut sisään", Jasmine aneli ja kyynelet raidoittivat hänen poskiaan.
"Ja miks vitussa mä niin tekisin?"
"Meidän täytyy puhua..." hän aneli. Pysyin pitkään hiljaa.
"Sillä ehdolla, että sä jätät Ellien rauhaan", sanoin. Näin Jasminen silmissä välähtävän, mutta hän nyökkäsi. Avasin ovea enemmän ja astuin syrjään. Jasmine luikahti ohitseni ja meni sohvalle istumaan. Istuin mahdollisimman kauas hänestä.
"Eikö sulla ollut asiaa?" kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Joo... Nathan... Miks sä oot sen kanssa?" hän tivasi. Huokaisin ja mieleni olisi tehnyt nauraa. Tämä tyttö oli epätoivoinen.
"Ellie, sen nimi on Ellie. Ja se ei kuulu mun mielestä sulle, kenen kanssa mä vietän aikaani. Mä en oo sun enkä oo koskaan ollukkaan", yritin selittää hänelle.
"Mutta ei siinä oo mitään erikoista. Se on perus luuseri, eikä ees hyvän näkönen!" Jasmine kimitti. Miten minä vihasinkaan hänen ääntään. Tämä oli suunnilleen hänen toinen lauseensa ja jo nyt hänen sisäinen ämmänsä tuli esiin.

"Hän ei ole luuseri ja voin vannoa, että hän on tuhat kertaa nätimpi kuin sinä", sanoin ja hymyilin mahdollisimman alentuvasti. Näin kuinka Jasminea ärsytti. Hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla ja yritti keksiä jotain sanottavaa.
"No tämä taisi olla nyt tässä, joten jos saan pyytää..." osoitin kohti ulko-ovea.
"Tää ei jää tähän!" hän uhkasi vielä ennenkuin marssi nenä pystyssä pois. Näytin hänen selälleen kieltä. Ja siitä tuli ihan hiton hyvä mieli vaikka se olikin älyttömän lapsellista.

                               *

Seuraavana päivänä lähdin kouluun aikaisemmin. Odotin pihalla, kunnes näin Ellien tulevan. Hän oli peittänyt mustan silmänsä meikillä ja piiloutunut huppunsa suojiin. Suoristauduin seinän vieressä. Hänen silmänsä singahtivat minuun ja hän tuijotti minua hetken. Hän oli enää muutaman metrin pässä minusta ja avasin suuni tervehtiäkseni häntä. Ennenkuin ehdin sanoa mitään hän oli pyyhältänyt ohitseni. Kurtistin kulmiani ja lähdin hänen peräänsä. Käytävät oivat täynnä, mutta olisin erottanut hänet mistä vain. Tartuin häntä käsivaarresta ja vedin nopeasti seinän viereen.

"Moi", sanoin. Hän känsi katseensa pois ja oli jo lähtemäisillään, mutta tartuin hääntä uudestaan kädestä. "Hei oota. Ei meillä oo mitään kiirettä." Ei taaskaan vastausta.
"Ellie? Mikä sulla on? Hei, kato muhun", yritin. Hän vain käänsi kasvonsa pois.
"Ellie?" kuiskasin anelevasti.
"Jätä mut rauhaan", hän sanoi ja siirsi katseensa vihdoin minuun. Hän oli tosissaan, mutta en halunnut uskoa sitä. Hän ei voinut tehdä tätä.
"Johtuuko tää sun äidistä. Älä välitä sen sanoista. Se ei tiiä mitään tästä, ei se tiiä meistä," selitin. Tiesin, että Ellien äiti oli sanonut jotain joka häiritsi Ellietä ja sai tämän pysymään minusta kaukana. En vain tiennyt mitä. Minusta tuntui, että he keskustelivat usein ilman sanoja.
"Nathan... Ei oo mitään meitä... Joten jätä mut rauhaan ja painu sun tyttöjes luo," hän sanoi ja näin kivun hänen silmissään. Hän ei halunnut tehdä tätä. Minä en halunnut hänen tekevän tätä. Nämä muutamat päivät hänen kanssaan olivat ollet elämäni parhaat. En aikonut luopua hänestä noin vain. Silti päästin irti hänen kädestään. Kellot soivat. Ellie kääntyi ja melkein juoksi pois. Katsoin hänen perääsä ja lopulta lähdin tunnille.

Heips!
Taas luku Nathanin näkökulmasta.
Näitä on tosi kiva kirjottaa vaikka en tiiä osaanko kunnolla ajatella ku poika... Tai jotain...
Kiitos kun luitte❤️
En uskonu et kukaa lukis tätä joten oikeesti kiitos.