Kaksi Elämääni

14.

Viikko kului loppuun kuin sumussa. En juuri keskittynyt ystävieni puheisiin koulussa ja vaikka Julia katsoikin minua monesti oudosti hän onneksi tajusi jättää minut omiin ajatuksiini. Nathania ei juuri näkynyt. En ollut kovin huolissani. Luultavasti hän vain lintsasi kuten tavallisesti.

Viikonloppu vierähti ohi ja vihdoin oli sunnuntai ilta. Makasin sängylläni ja odotin. Lopulta kello löi kaksitoista ja muutos alkoi. Tuttu värinä kulki pitkin kehoani. En jaksanut mennä peilin eteen kuten normaalisti, sillä olin ihan liian väsynyt. En tiedä jaksaisinko lähteä kävellen äidin luokse. Mutta minun oli pakko.

Raahauduin ylös ja lähdin hölkkäämään kohti toista kotiani. Joka minun epäonnekseni sijaitsi toisella puolella kaupunkia. Matka tuntui tuskallisen pitkältä ja uuvuttavalta. Kun kuljin Nathanin talon ohi toivoin näkeväni hänet, mutta se oli epätodennäköistä sillä kello oli yli puolen yön ja hän tuskin edes oli kotona. Vilkaisin hänen ikkunaansa enkä nähnyt muuta kuin pimeyttä. Pettymys virtasi lävitseni, mutta toisaalta olin helpottunut.

Aamulla väsymys painoi edelleen silmiäni. Olisin halunnut jäädä sänkyyn lepäämään, mutta äiti tuli oveni taakse herättämään minut.
"Kulta kello on jo vähän yli seitsemän. Sinulla tulee kiire", hän ilmoitti kovalla äänellä. Mumisin jotain epämääräistä, mutta nousin väkisin ylös. Pyöräytin silmiäni turhautuneena, kun näin tummat pussit silmieni alla ja takussa olevat hiukseni. Laitoin hiukset sotkuiselle nutturalle ja vedin mustan hupparin pääni yli. Raahustin alakertaan, kuin kuollut, mutta äiti ei tuntunut huomaavan sitä.
"Huomenta!" hän hihkaisi ilahtuneen näköisenä. Väänsin kasvoilleni hymyn ja nyökkäsin.
"Koulusta tuli ilmoitus tämän viikon jalkapallo matsista. Keskiviikkonako se oli? Vanhemmat ovat myös tervetulleita sinne", äiti hihkui innoissan. Silmäni levisivät säikähdyksestä ja kehoni jännittyi.
"Äh.. Se on ihan tyhmä tapahtuma. Ei sinne kannata tulla", selitin hätäisesti äidille. En todellakaan halunnut, että hän saisi tietää Jasminen vastaisesta kampanjastamme tai siitä, että aioimme nolata Jasminen juuri siinä kirotussa matsissa. Näin jo mielessäni äidin pettyneen ilmeen ja vihaisen saarnan, kun hän tajuaisi minun "toisen puoliskoni" olevan mukana jutussa.
"Ihan totta äiti", irvistin, kun näin hänen kasvojensa muuttuvan epäluuloisiksi.
"Mitä nyt? Miksi en voisi tulla. Ellie salaatko sinä minulta jotain?"
"En!!"
"Aiotko sinä mennä sinne sen pojan kanssa. Sinähän sanoit, että jätit hänet!" äidin kierrokset alkoivat nousta.
"Ei en ole menossa Nathanin kanssa. En taida mennä sinne muutenkaan."
"No minä olen menossa", hän ilmoitti topakasti. Kohautin olkiani muka välinpitämättömänä vaikka sisäisesti huusin kauhusta. Olin jo viime viikon aikana onnistunut pilaamaan välimme ja nyt halusin korjata asiat. En halunnut pilata äidin mielikuvaa hänen täydellisestä lapsestaan joka olikin.. mitä? Koulukiusaaja? Niin hän asian näkisi.

Koulussa kukaan ei enää edes muistanut minua tai parin viikon takaista häsellystä, mistä olin helpottunut. Kaikki olivat keskittyneitä keskiviikkoiseen matsiin ja esitteitä oli ripustettu pitkin seiniä. Oppilaat tuntuivat pursuavan jännitystä ja opettajatkin saivat vain vaivoin hillittyä hysteeristä luokkaa vaikka he olivat aivan yhtä innoissaan tapahtumasta. Sitten olin tietysti minä. Yritin keskittyä tekemänän tehtäviä meluisassa luokassa ja olla ajattelematta koko typerää tapahtumaa.
Mikä oli mahdotonta.

Toinen mahdoton asia oli olla välittämättä Nathanista, joka tuntui olevan joka paikassa missä minäkin. Hänen pistävä tuijotuksensa porasi reikiä lävitseni ja pisti ihoni kihelmöimään. Istuminen penkilläkin oli vaikeaa, kun kiemurtelin kiusaantuneena. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Huokaisin helpotuksesta, kun ruokatunti vihdoin alkoi. Saisin syrjäytyä hetkeksi omaan pöytääni aivan yksikseni. Tai ainakin luulin niin. Meni tasan kolme minuuttia ennen kuin tuolia vieressäni siirrettiin. Olin saada sydänkohtauksen enkä uskaltanut kohottaa katsettani. Haarukka jähmettyi käteeni puolimatkassa suuhuni ja teollinen makaroonimössö tipahti takaisin lautaselleni äkillisen pysähdyksen takia.
"Hei sinun nimesihän oli Ellie, eikö niin?" kuulin Julian tutun äänen ja rentouduin hieman. Uskalsin kääntää katseeni ujosti häneen päin ja nyökkäsin hieman varovaisesti hänen odottavalle ilmeelleen.
"Ajattelin vain, että haluaisitko tulla keskiviikon matsiin kanssani?"
Pyyntö yllätti minut täysin.
"Öh.. Ai vain sinun?" änkytin hiljaa.
"No kyllä siinä muutamaa muukin olisi, mutta kivoja tyyppejä kaikki! Esim Riley. Hei tuolla hän onkin", Julia sanoi ja viittoi pojalle joka kantoi tarjotinta kädessään ja puhelinta toisessa selaten sitä samalla. Riley huomasi meidät ja tuli pöytäämme.
"No kukas se tämä on?" hän kysyi leikitellen.
"Ellie", Julia sanoi ja Riley säpsähti.
"Yritätkö sinä ärsyttää häntä tahallasi?" hän supisi hiljaa Julialle aivan kuin en muka olisi kuullut mitä hän sanoi. Kuulemisellani ei tosin ollut väliä sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä he puhuivat.
"En tietenkään. Mutta ei hän voi päättää puolestani saanko jutella Ellielle vai en."
"Mutta hän-"
"Hiljaa!" Julia sihahti nopeasti ja samassa Rileyn taakse ilmestyi hahmo. Kohotin katseeni ja sydämeni lähti laukkaan. Nathanin jäätävä katse tavoitti omani. Näin hänen leukapieliensä kiristyvän, kun hän vilkaisi Rileytä joka oli kumartunut eteenpäin minua ja Juliaa kohden kuullakseen paremmin. Sanaakaan sanomatta Nathan veti tuolin itselleen Rileyn vierestä suoraan minua vastapäätä.
Tunnelma muuttui äkkiä vaivaantuneeksi. Lopulta Julia rykäisi ja aloitti puhumisen.
"Oliko sinulla asiaakin?" hän tivasi Nathanilta joka pysyi hetken hiljaa.
"Mietin vain mikä sanoissa "jättäkää hänet rauhaan" on niin vaikea ymmärtää?" hän kysyi matalalla äänellä. Sydämeni lähti kiitämään kuullessani tuon tutun äänen. Sitten tajusin mitä hän sanoi.
"Mitä hittoa?" ähkäisin. Ärtymykseni alkoi nousta pintaan. Mikä oikeus Nathanilla oli estää ihmisiä puhumasta minulle. Kaikki katsoivat minua yllättyneinä.
"Paskiainen", sihahdin, nostin tarjottimeni ja lähdin pöydästä. Ajatukseni poukkoilivat sinne tänne. En tiennyt tarkalleen mistä äskeisessä oli ollut kyse, mutta olin silti saanut tarpeeksi hyvän kuvan. Nathan piti ihmiset poissa ympäriltäni. En vain ymmärtänyt miksi. Jätin tarjottimeni jonkin pöydän reunalle. En jaksanut välittää siitä, että se ei todellakaan kuulunut siihen. Halusin vain pois.

Pääsin oville asti ennen kuin käsivarteeni tartuttiin.
"Ellie voidaanko me puhua?" Nathan kysyi anovasti.
"Ei", tiuskaisin. Milloin minusta oli tullut tällainen. Rakastin edessäni seisovaa poikaa. Miks vain torjuin hänet? Sillä hetkellä tunsin itseni tyhmäksi. Vaikka olin tällainen kuin olin miksi sen piti tarkoittaa etten voinut nauttia elämästäni edes hetkeä. Se oli pieni heikko hetki. Mutta se riitti.
"Hyvä on", tiuskaisin uudestaan vastahakoisesti. Edessäni seisovan pojan kasvoille syttyi pieni ja varovainen hymy. Hän lähti vetämään minua vessoja päin. En vastustellut ennenkuin hän avasi poikien vessan oven.
"Miksi me tänne mennään?" ihmettelin. Hän virnisti minulle. "Vähän yksityisyyttä vain."
Pyöritin silmiäni.
"Just.." mutisin niin, ettei hän kuullut.

Heti, kun ovi sulkeutui kävelin kauemmas pojasta. Tarvitsin hieman tilaa eikä hänen läheisyytensä autttanut minua ajattelemaan selkeästi.
"Okei. Elikkä.." Nathan aloitti takellellen. Hän onneksi pysyi omalla puolellaan vessaa. Pysyin hiljaa ja odotin. Näin hänen miettivän sanojaan.
"Mä oon miettinyt koko viikon vaan sua. Mä en saa sua pois mun mielestä vaikka mä kuinka yrittäisin. Ja usko pois mä oon yrittänyt. Mikään ei tepsi ja mä tuun kohta hulluksi. Ne muutamat päivät jotka sun kanssa vietin oli oikeesti mun elämän parhaimmat. Mä tunsin kerranki olevani elossa eikä kaikki ollut yhtä helvettiä. Enkä mä ymmärrä miks me ei voitais jatkaa niin.. Me kummatkin oltiin silloin ilosia" hän piti pienen tauon ja tuli muutaman askeleen lähemmäs minua.
"Mä tiiän minkälainen maine mulla on. Mä tiiän, että oon kusipää. Mä tiiän, että oon tehny ihan liikaa virheitä, mutta mä en saa niitä tekemättömiks. Mun suurin virhe oli se, että annoin sun mennä. Mä haluun, että tiiät sen olleen ihan aitoa. Ei mitään peliä. Mä haluun sut, en ketään muuta. Kerro miten mä voin korjata asiat."

Kyyneleet täyttivät hiljalleen silmäni. Hänen äänestään paistoi epätoivo ja rehellisyys. Miksi elämäni oli näin vaikeaa. Miksi en voinut olla normaali ja antaa tälle upealle ihmiselle edessäni mahdollisuutta. Nieleskelin palaa kurkustani.

"Nathan.. Sä et voi korjata niitä. Koska ei oo mitään mitä sä voisit tehä. Tää ei johdu susta.. vaan musta. Mä.. Mä en oo terve. Mulla on tosi vakava sairaus enkä mä tiiä elänkö mä kuinka kauan." Valehtelin taas kerran. Mutta niin oli parempi. Hän ei saisi tietää totuutta.
"Ne päivät oli mullekin tärkeitä. Sä et usko kuinka kauan mä toivoin ja halusin niiden toteutuvan. Mutta sitten mä tajusin, että se oli mahdotonta. Musta ei olisi siihen, eikä lopulta sustakaan vaikka sä kuinka niin uskoisit nyt." Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja hengitykseni alkoi olla katkonaista. Tuijotin tiukasti varpaitani. En halunnut kohdata hänen katsettaan. Hän oli puhuessani siirtynyt eteeni.

"Ei sillä ole väliä. Ei mua haittaa vaikka sä oisit kuinka sairas. Mä pidän susta huolta niin kauan ku vaan mahdollista. Mä en aio enää vaan kattoo vierestä, kun sä oot onneton. Koska mä nään sen. Ellie, anna mun pitää susta huolta. Anna mun näyttää mitä meistä voi tulla", Nathan aneli. Tunsin kuinka hän astui  lähemmäs.
"Ellie", hän kuiskasi.
En kohottanut katsettani vieläkään. Tunsin kuinka hänen sormensa kohotti varovaisesti itkuisia kasvojani. Minun oli pakko katsoa häneen. Hänen silmänsä olivat suuret. Haavoittuvaiset. Siinä hetkessä näin aidon Nathanin. En sitä poikaa joka murjotti ja käyttäytyi vittumaisesti koko maailmaa kohtaan. Juuri nyt hän oli levittänyt kaikki tunteensa minun nähtäväkseni. Hän oli haavoittuva.
"Anna mulle mahdollisuus", hän kuiskasi ja kumartui minua kohti. Vatsassani lepatti perhosia. Mutta vastustelin edelleen. Pudistin hiukan päätäni.
"Ellie", hän kuiskasi tuskin kuultavasti ennen kuin painoi huulensa huulilleni. Sydämeni pysähtyi ja lähti sitten kiivaaseen laukkaan. Painauduin tiukasti häntä vasten ja hän hymyili hiukan huuliani vasten. Hetkeksi hän irrottautui ja katsoi minua palavasti silmiin. Kunnes huulemme kohtasivat jälleen. Silloin jokin osa sydämestäni täyttyi ja tunsin itseni kokonaiseksi.