Kaksi Elämääni

9.

Kuulin kuinka askeleet lähestyivät minua kovaa vauhtia. Tarkemmin kuunnellen kahdet askelet. Istuin maassa nojaten seinään. Suljettujen luomieni alta valui edelleen kyyneleitä.
"Sarah!" Julia huusi ja pinkaisi juoksuun. Hän melkein kaatui viereeni maahan.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi huolestuneena.
"Hän... Hän jätti minut!" nyyhkytin ja Julia halasi minua.
"Hän on paskiainen. Älä välitä."
"Mutta mä oikeesti tykkäsin siitä", ulisin. Avasin silmäni ja näin Rileyn edessäni. Hän katsoi minua huolestuneena. Julia painoi päänsä olalleni eikä osannut enää vastata. Riley kyykistyi tasollemme.
"Kuule. Eihän tää ihme ollut. Sä tiiät et Nathan tekee tätä. Ehkä on vaan parempi, että se on nyt ohi."
Tiesin, että Riley yritti auttaa, mutta kyyneleet alkoivat valua vain enemmän.
"Ei! Tää ei todellakaan oo hyvä asia. Mä oon pilannu mun elämän!" itkin.
"Muru... Haluutko sä, että mä annan sille turpaan?" Riley kysyi ihan asiallisen kuuloisena.
"En!" rääkäisin kauhuissani. En välittänyt yhtään miltä kuulostin tai näytin. En halunnut kenenkään satuttavan häntä. Riley kohautti vain olkapäitään.
Hän siirsi katseensa Juliaan.
"Saatko sä sen vietyä jonnekin rauhaan?" hän kysyi vieressäni olevalta tytöltä.
"Mä asun noin kilsan päässä... Eiköhän me selvitä."
"Sulla ei varmaan oo autoa?"
Julia pudisti päätään.
"Mä heitän teiät. Tulkaa", Riley sanoi ja nousi ylös.

Kävi ilmi etten päässyt itse ylös. Riley joutui nostamaan minut. Nyyhkäisin surkeana, kun löin nenäni hänen olkapäähänsä. Hän oli laskemassa minua maahan kunnes hän siirsi katseensa minuun. Hän virnisti likaisesti ja heilautti minut olkapäälleen. Kiljaisin kauhuissani.
"Päästä mut heti alas!" kiljuin ja jyskytin nyrkeilläni hänen selkäänsä. Pääni roikkui alaspäin ja hän piti jaloistani kiinni. Julia vain nauroi.
"Muru... Sä tarviit piristystä ja mä autan sua", Riley selitti.
"Mä en edelleenkään oo sun muru! Ja mä oon ihan kunnossa! Päästä mut alas!" kiljuin, mutta olin jo alistunut. Olimme jo pihan puolella ja keräsimme katseita itseemme. Yhtäkkiä olin iloinen siitä, että naamani oli vasten Rileyn selkää. Kukaan ei voinut nähdä, että olin itkenyt.
"Sinun pitäisi tukea minua", sanoin syyttävästi ja yritin mulkaista Juliaa. Hän vain kikatti. Pääsimme parkkipaikalle ja Riley kantoi minut autolleen. Viimeinkin hän laski minut alas. Heti, kun jalkani olivat tukevasti maan pinnalla jysäytin nyrkkini niin kovaa kuin pystyin Riley rintaan. Hän vain nauroi, kun ravistin kättäni. Minua oli luultavasti sattunut enemmän, kuin häntä.

Kipusimme Julian kanssa takapenkille ja Riley istui kuskin paikalle.
"Minnehän neidit ovat matkalla?" Riley kysyi samalla, kun käynnisti auton. Julia antoi osoitteensa. Katselin maisemia ihan hiljaa ja suljin Rileyn ja Julian kinastelun pois korvistani. Olisin halunnut purskahtaa uudestaan itkuun. Mutten voinut. Mitä olin ajatellut. Että Nathan pysyisi ikuisesti kanssani. Tiesin, että se oli mahdotonta. Olinhan jättänyt hänet Ellienä juuri sen syyn takia. Meillä ei ollut tulevaisuutta. Joten miksi tämä oli niin suuri katastrofi.

Silloin tosissani tajusin sen. Hän oli jättänyt minut Jasminen takia. Oletettavasti. Ehkä.
Irvistin inhosta.
Ja tajusin taas uuden asian.
"Riley?" kysyin hiljaa keskeyttäen hänen puheensa. Hän hiljeni heti ja vilkaisi minua taustapeilistä.
"Joo?"
"Tiesitkö sä mitä Nathan tekis?" kysyin syyttävästi.
Hän meni ihan hiljaiseksi.
"Sä tiesit siitä... Sä sanoit, että sun kainaloon voi tulla aina itkemään! Miks sä et sanonut mitään?" aloin taas itkemään.
"Koska se ei ollut mun asia", hän mutisi. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, mutta en halunnut hyväksyä sitä.
"Sä olisit voinut varottaa", mumisin ja peitin naamani käsilläni. Julia halasi minua turvavöiden hieman hankaloittaessa sitä, mutta minulle tuli silti parempi mieli. Olin saanut todellisen ystävän ja se tuntui hyvältä.

Auto pysähtyi kerrostalon eteen ja Riley ilmoitti meidän olevan perillä. Pyyhin silmäni miljoonannen kerran ja kipusin ulos. Julia tuli samasta ovesta ja melkein kaatui päälleni kun hänen jalkansa kolahti johonkin. Kiljaisin yllättyneenä ja otin tukea avonaisesta ovesta. Julia otti tukea minusta ja niinhän siinä lopulta kävi. Löysin itseni maasta lististyneenä Julian alle. Purskahdimme nauruun. Riley tuli ulos autosta eikä voinut olla virnistämättä nähdessään meidät maassa. Nopeasti hän kaivoi kännykän taskustaan ja otti meistä kuvan.
"Hei! Ei saa kuvata!" huusin nauruni lomasta ja näytin hänelle keskaria. Hän näytti minulle kieltä, kun yritin kömpiä ylös maasta. Julia vain sattui ottamaan juuri silloin kädestäni tukea sillä hänkin oli juuri nousemassa. Joten me kaaduimme uudestaan. Tällä kertaa se ei enää ollut hauskaa. En ehtinyt ottaa käsilläni tukea joten löin naamani asfalttiin.
"Au", mumisin ja kierähdin selälleni. Leukaani kirveli ja poltti älyttömän paljon. Rileyn ja Julian hymyt haihtuvat heti, kun he näkivät naamani.
"Voi hitto", he sanoivat yhteen ääneen.
"Mitä?" ähkin kivun takia.
"Ota sinä toisesta kädestä ja minä otan toisesta", Julia sanoi Rileylle välittämättä kysymyksestäni.
He nostivat minut ylös eivätkä päästäneet irti vaikka yritin sanoa, että olin kunnossa. Minut raahattiin kerrostaloon ja hissiin eivätkä he edelleenkään suostuneet päästämään irti. Julia irrotti otteensa vasta kaivaessaan avainta laukustaan. Riley johdatti minut sisälle ja pyysi minua istumaan sohvalle. Julia toi minulle peilin ja silmäni laajenivat järkytyksestä.
Leukaani pitkin valui verta ja siinä oli syvän näköinen haava. Ihoon oli painunut muutama kivi. Suljin silmäni.
"Se varmaan pitää puhdistaa", sanoin, kun kumpikaan heistä ei liikahtanutkaan.
"Ai, totta!" Julia sanoi ja lähti etsimään tarvittavia välineitä. Huokaisin. Riley istui viereeni ja veti minut kainaloonsa.
"Wouwouwou! Mitä sä luulet tekeväsi?" kysyin kauhistuneena.
"Mä suojelen sua", hän selitti.
"Ööö... Miltä?"
"Pahalta epäonnenpäivä möröltä joka haluu syödä sut."
"Okei, toi oli omituisinta mitä oon kuullu", nauroin.
"Mut sä voit päästää musta nyt irti. Mä oon nimittäin aika pahan makunen", jatkoin. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Piti vain minusta tiukemmin kiinni. Aloin vaivaantua.
"Hei, oikeesti Riley. Tää ei oo enää kivaa. Päästä irti!"
Julia tuli silloin takaisin. Hän oli luultavasti kuullut koko keskustelumme joten hän mulkaisi Rileytä murhaavasti. Se tepsi ja poika päästi irti. Hymyilin kiitollisena Julialle. Hän hymyili takaisin.

Kymmenen minuutin päästä haavani oli putsattu ja laastaroitu. Istuimme kaikki sohvalla. Julia minun ja Rileyn välissä, mistä olin kiitollinen.

"Okei, Riley olisko sun aika lähtee?" Julia aloitti.
"Ei?" poika vastasi kysyvästi.
"Meillä on tyttöjen juttuja, joten sun on aika lähtee", sanoin mahdollisimman käskevästi.
Hän nauroi.
"Lopeta", tiuskaisin
"Muru sua ei oo kovin helppo ottaa vakavasti ton näkösenä", hän hekotti.
"Mitä vikaa mun ulkonäössä on?" kysyin muka loukkantuneena. Tiesin mitä hän tarkoitti.
"Hmmm... No eipä oikeestaan mitään. Sä oot täydellinen niinku aina."
"Okei, nyt sä saat lähtee täältä! Heippa!" Julia huusi ja töni Rileyn ylös sohvalta.
"Säkin oot kaunis tänään", hän sanoi viattomasti Julialle.
Tämä mulkaisi poikaa ja vilkutti. Riley nosti kädet ilmaan antautumisen merkiksi ja asteli eteiseen.
"Nähdään huomenna!" hän huikkasi ja katosi käytävään.

Istuimme Julian sohvalla ja söimme vaniliajäätelöä. Olimme puhuneet viimeiset puolitoista tuntia Nathanista kunnes muistin, että Julialla oli ollut jotain asiaa.
"Sullahan oli jotain kerrottavaa mulle", sanoin. Hän huokaisi ja söi hitaasti uuden lusikallisen jäätelöään.
"Mä oon ajatellu jättää porukan", hän töksäytti.
"Mitä?", Huudahdin ja meinasin tukehtua jäätelöön.
"Joo."
"Miks?" kysyin, kun sain taas vähän happea.
"Mä en jaksa enää Jasminea ja sen narttumaista määräilyä. Vaikka mä oon sen serkku se ei oikeuta sitä semmossee käytöksee!"
Meinasin tukehtua uudestaan.
"Mitä? Serkku? Ootko sä Jasminen serkku?"
Julia katsoi minua hämmästyneenä.
"Joo... Etkö sä tienny?"
"En. En mä oikeestaan oo kiinnittäny suhun kamalasti huomiota. Sori siitä muuten", sanoin.
"No joo. Sä olit aina Jasminen kaa", hän sanoi hieman surullisesti.
"Mut en mä oikeesti oo koskaan tykänny siitä", sanoin.
"Kai mä halusin tuntee itteni siistiks ja jotenki arvokkaammaks ku muut."
"Sellastahan se vähän on", Julia sanoi ja huokaisi.
Olimme hiljaa hetken ja söimme jäätelöitämme.
"Mitäköhän Jasmine sanoo siihen?" kysyin hiljaa.
"Mä en tiiä."
"Muistatko ku Erin jätti porukan. Kukaa ei huomioinu sitä enää mitenkää. Koko koulu käyttäyty kuin se olis ollu haamu ja vaan, koska ne pelkäs joutuvansa Jasminen mustalle listalle."
"Se tässä eniten huolettaaki", Julia mutisi ja painoi päänsä polviin.
"Mut hei sul on mut. Mä oon sun tukena ja eroon myös niistä. Meil menee paljon paremmin kahestaa", sanoin ja vedin Julian halaukseen.
"Oikeesti? Tekisitkö sä niin?" hän kysyi hämmästyneenä. Nyökkäsin ja hymyili hänelle kannustavasti. Hän kiljahti innoissaan ja nousi ylös sohvalta tanssimaan. Naurahdin ja liityin hänen seuraansa. Myöhemmin tajusin etten ajatellut koko loppu iltana Nathania.

Moi!
Tällästä lukua nyt sitte. Se on kiva olla kipeenä ku on kerrannki aikaa kirjottaa. Mutta joo sori kirjotusvirheistä jälleen kerran.