Kaksi Elämääni

5.

Heräsin säpsähtäen. Kaikkialla oli valkoista. Katossa, seinissä, lattialla. Se tarkoitti vain yhtä asiaa. Olin sairaalassa. Minä vihasin sairaaloita. Äitini oli pelotellut minut kuoliaaksi kertomalla millaista elämäni olisi, jos joutuisin labroihin koekaniiniksi.

Silmäni pysähtyivät nurkassa istuvaan hahmoon.
"Mitä sinä teet täällä?" kysyin kummissani Nathanilta.
"Mitä minä teen täällä?" jatkoin samaa rataa. Nathan nosti väsyneen katseensa minuun.
"Etkö sä muista? Jasmine tönäisi sua", hän selitti. Painoin silmäni kiinni ja hieroin otsaani. Ihan kuin se olisi mitään auttanut.
"Odota hetki", mumisin. Minulla kesti aamuisinkin hetki saada ajatuksiini mitään tolkkua. Muistikuvat alkoivat vihdoin valua takaisin päähäni. Nathan vihaisena. Minä yrittämässä auttaa. Raivostunut Jasmine.

Huoh! Mihin olin itseni onnistunut työntämään.
"Miksi sinä teit sen?" kysyin hiljaa.
"Mitä?"
"Miksi sä autoit minua? Miksi sä vietät aikaa mun kanssani? Sulla on paljon siistejä ystäviä, miksi tuhlaisit aikaasi minunlaiseni luuserin kanssa?"
En ymmärtänyt Nathania. Kuten sanoin olin luuseri. Hän oli koulun halutuin tyyppi. Mitä hän teki minun kanssani?

Nathan siirtyi vuoteeni viereen ja tarttui minua kädestä.
"Mehän puhuttiin tästä jo", hän sanoi lempeästi.
"Miks sä olet noin mukava mulle?"
Aloin kuulostamaan jo epätoivoiselta.
"Koska... Sä olet kiinnostava. Ja kaunis. Ja fiksu. Kaikkea mitä mä en ole. Kaikkea mitä kukaan muu ei ole."
"En minä ole sellainen. Mä olen luonnonoikku", lipsautin. Voihan pahus! Ei minun pitänyt sanoa sitä.
"Et sä oo luonnonoikku. Oot erityinen", Nathan sanoi. Tirskahdin. Hän katsoi minua kummissaan.
"Kuulostat ihan äidiltäni", nauroin.

Olin jälleen kerran onnistunut pilaamaan vakavan hetken. Huokaisin.
"Onko hän oikeassa?" kysyin epämäärisesti.
"Kuka?"
"Jasmine."
"Ei."
"Mistä voit tietää mitä olin kysymässä?" kysyin kummissani. Tiedän. Minulla oli ärsyttävä tapa kysyä kysymykseni mahdollisimman epämääräisesti.
"Minä tiedän mitä olit kysymässä", hän vastasi hiljaa.
"Ja vastaus on ei", hän jatkoi.
"Mutta... jos tämä on silti joku peli tai leikki tai... jotain?" kysyin tukahtuneesti ja heilautin kättä välillämme.
"Kuka minun kanssani haluaisi viettää aikaa. Älä käsitä väärin, minusta on mahtavaa olla sinun kanssasi, mutta miksi nyt?" olin vain jotenkin niin epätietoinen tästä meidän tilanteestamme.
"Ai sinusta on mahtavaa olla minun kanssani?" Nathan kysyi hymyillen ja kulmiaan kohottaen. Silloin minun teki niin mieli suudella häntä etten olisi voinut estellä itseäni, ellei äiti olisi juuri silloin astunut huoneeseen.

Hän vilkaisi Nathania kulmiensa alta ja jäi sitten tuijottamaan minua syyttävästi. Pyöräytin hänelle silmiäni. Äääääh! Miksi hänen piti tulla aina pilaamaan hyvät hetket. Hän oli sellainen välillä. Aina väärässä paikassa väärään aikaan.

Vedin käteni irti Nathanin kädestä. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. Nathan katsoi äitini mulkoilevaa ilmettä ja siirtyi kauemmas minusta.

"Äiti", sanoin. Minua ei huvittanut puhua nyt hänelle. En halunnut uutta saarnaa. Äiti katsoi minua ja siirsi sitten katseensa vieressäni istuvaan poikaan. "Sinun on varmaan paras lähteä nyt", hän sanoi käskevästi Nathanille. Irvistin salaa ja toivoin, että Nathan pysyisi rauhallisena. Näin kuinka hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tuo oli juuri se äänensävy jolla hänen äitinsä puhui hänelle. Nopeasti siirsin käteni hänen nyrkkinsä päälle. Hänen kasvonsa singahtivat minuun ja hymyilin rauhoittavasti.
"Mene vaan", kuskasin. Hän näytti hetken epäröivältä, mutta nousi sitten ylös ja lähti harppomaan ovelle. Vielä ennen kuin hän katosi näköpiiristäni hän kääntyi katsomaan minua. Niinä muutamina sekuntteina en osannut määritellä hänen katsettaan. Tuskaa, surua, kaipuuta. Sitten hän oli poissa.

Äidin rykäisy havahdutti minut mietteistäni. Siirsin unelmoivan katseeni häneen. Hänen silmänsä olivat ankarasti sirillään. "Sinä jouduit tappeluuun..." hän sanoi syyttävästi. "En minä tapellut. Jasmine löi minua", selitin.
"Ihan ilman syytäkö. Ellie, en minä ole tyhmä. Mitä tapahtui?"
"Hän näki, kun Nathan tuli juttelemaan minulle ja Jasmine pitää Nathania yksityisomaisuutenaan. Sitten hän vain tuli ja mottasi minua", mumisin. Tällä kertaa valehtelu ei tuntunut pahalta. Äidin ei tarvinnut tietää aivan kaikkea.
"Minähän käskin sinnun pysyä erossa siitä pojasta!" hän huusi.
"Hän jutteli minulle! Minkä minä sille voin!"
"Jutteli sinulle? Ja sinä oikein nautit siitä, kun hän huomioi sinua, niinkö! Vaikka sinä tiedät mitä tuon ikäisten päässä liikkuu! Luuletko, että hän haluaa olla sinun kanssasi! Luuletko, että hän haluaa kunnollisen suhteen ja sitten menette naimisiin ja elätte elämänne onnellisina loppuun asti! Ellie, kun se ei mene niin! Oikeassa elämässä ei ole mitään satuprinssejä! Ja sinun tilanteessasi se olisi mahdotonta! Haluatko sinä, että..."

Äiti lopetti huutamisensa vasta, kun hän näki kyyneleiset silmäni. Ehkä hän viimein tajusi minun loukkaantuneen.
"Ellie, anteeksi, en minä tarkoittanut sitä niin", hän yritti selittää. Känsin hänelle selkäni.
"Ellie..."
"Mene pois."
"Kulta."
"Minä sanoin, että mene pois!" kiljuin. Äiti huokaisi, mutta luovutti sitten. Kuulin kuinka hän lähti pois ja vasta, kun ovi oli sulkeutunut annoin kyynelten valua kunnolla.

Äiti oli oikeassa, mutta silti niin väärässä. Kuka voisi hyväksyä todellisen minäni. Siinä hän oli oikeassa. Oikeassa elämässä ei ollut prinssejä jotka pelastaisivat neidon ilkeältä lohikäärmeeltä. Totta. Mutta Nathan oli puolustanut minua Jasminea vastaan. Ja Jasminea pystyi vertaamaan lohikärmeeseen. Ja vaikka Nathan tekisi mitä hän oli minun prinssini.
Äiti oli silti väärässä siinä, että Nathan haluaisi vain sitä yhtä ja ainoaa asiaa. Eiköhän hänellä ollut tarpeeksi tyttöjä siihen hommaan. Sata kertaa kauniimpia ja taitavampia, kuin minä.

Silti äidin sanat satuttivat. Hän oli oikeasti sitä mieltä, että olisin aina yksin. En koskaan saisi tykätä kenestäkään. Kukaan ei saisi edes katsoa minuun päinkään. Toisin sanoen, minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. Asuisin ikuisesti vanhempieni luona ja esittäisin kaksois elämääni. Kukaan ei koskaan saisi tietää minusta.

Sekin satutti, että äitiä ei edes kiinnostanut, että Jasmine oli lyönyt minua. Että makasin Jasminen takiaan sairaalassa. Hän ei välittänyt siitä. Tulisin kuntoon. Äiti takertui vain heti Nathaniin. Siihen pieneen sanaan. Juttelu. Mitä pahaa juttelussa oli. Me emme tehneet muuta kuin juttelimme. Enkä edes paljastanut itseäni. Minun piti valehdella Nathanille. Se ei ollut mukavaa, mutta minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja. Olin kertonut, että asuin joka toinen viikko äidillä ja joka toinen isällä. Hän oli ymmärtänyt. Mietin yhdistikö hän minut Sarahiin, mutta ainakaan hän ei ollut sanonut mitään.

Tiesin, että minusta ja Nathanista ei voisi koskaan tulla mitään. Vaikka hän haluaisi olla minun kanssani, hän ei ymmärtäisi tätä ruumis juttua. Muistan mitä hän oli sanonut minulle. Että en esittänyt mitään. Olin aito. Se oli vale. Minä olin koulumme pahin esittäjä. En todellakaan ollut rehellinen ja aito. Jos hän saisi sen selville hän vihaisi minua. Koska olin valehtelija. Feikki. Friikki.

Nyt pysyisin hänestä kaukana. Olisin taas normaali huomaamaton Ellie. En noteeraisi Nathania vaikka hän yrittäisi puhua minulle. Keskittyisin kouluun. Äiti olisi tyytyväinen. Opettajat olisivat tyytyväisiä. Jasmine olisi tyytyväinen. Minä olisin onneton. Mutta sillä ei ollut väliä, koska sellainen elämä tällaisella friikillä vain oli. En voinut mitään itselleni, joten pitäisin muut tyytyväisinä.

Tajusin säpsähtäen, että olihan minulla vielä yksi vaihtoehto. Silloin kaikkien muiden elämä olisi parempaa ja helpompaa. Äiti ja isä voisivat muuttaa taas yhteen eikä heidän tarvitsisi huolehtia minusta. Ketään ei liikuttaisi, jos minua ei olisi. Minun täytyi vain kuolla. Se oli niin yksinkertainen ajatus, että minua rupesi naurattamaan. Nauroin hysteerisesti. Miten en ollut koskaan ennen tajunnut sitä. En ollut koskaan edes ajatellut, että se olisi vaihtoehto.

Kikatin ja kiemurtelin vieläkin, kun hoitaja juoksi huoneeseen huolestuneena. Hän kurtisti kulmiaan minut nähdessään ja katosi sitten. Vähän ajan päästä hän tuli mukanaan pilleri ja vesilasi. Hän ojensi ne minulle sanaakaan sanomatta ja kulautin ne alas naurun puuuskieni välistä. Hetki vain ja kaikki oli taas pimeää.

Hei!
Tuli sitte tällanen luku...
Toivottavasti nää ei oo ihan tyhmiä. Ja anteeks taas jos on kirjotus virheitä.