Puolijumala nimeltä Kaisla

Luku 13: Kultakala

KERTAUS: 

"Mä... Mä tein jotain kamalaa." Zeke sanoi ja hengitti raskaasti.

"Mitä?" Henkäisin ja tuijotin Zekeä suoraan silmiin.

"Mä tapoin sut."

***

Heräsin haukkoen henkeä jo viidennettä aamua peräkkäin. Nuo sanat vaanivat minua, nousivat ajatuksiini jatkuvasti ja tuhosivat yö uneni. En pystynyt keskittymään mihinkään, sillä ajattelin vain Zekeä ja sitä kuinka rikki se oli puhuessaan minulle viimeksi.

Zeke on vahva. Se on fakta. Zeke on vahva kaikin puolin. Fyysisesti se nostaa tarvittaessa suuria marmori pilareita ihmisten päältä ja iskee nyrkkinsä seinästä läpi. Vastustuskyvyltään se on vahva, koska se ei ole ikinä kipeä. Kivunsietokyky sillä on mieletön: se ei huuda tai itke vaikka sitä sivaltaisi miekalla kylkeen tai murtaisi sen sääriluun. Henkisesti... Zeke on vahvin ihminen jonka olen ikinä tavannut. Se ei luovuta ja pysyy positiivisena mahdottomissa tilanteissa. Jopa niissä joissa se uskoo, että se itse kuolee eikä mitään pakotietä ole. Silti se yrittää eikä ikinä pelkää.

Mutta silloin Zeke oli polvista heikko ja rojahti maahan mun eteen. Se puristi mua kuin peläten, että mä katoan. Se... oli peloissaan. Sen näki sen kasvoista, kuinka murtunut ja pahoillaan se oli. Niinkuin maailma olisi juuri loppunut sen silmien edessä.

Sinä iltana Zeke itki ja karjui ja rikkoi tavaroita kunnes se nukahti. Silti se ei selittäny mitä oli tapahtunut. Siitä se oli ihan hiljaa ja vain jankutti: 'mä en saa kertoa, kukaan ei saa tietää, että mä tiedän.'

Aamulla, kun mä heräsin Zeke oli kantanut minut mun omaan huoneeseeni, mun omaan sänkyyn ja lähtenyt. Kun menin katsomaan, että onko se okei niin se oli lukittautunut sen omaan huoneeseen kuin keskiaikaiseen linnaan ja kieltäytyi puhumasta minulle tai kenellekkään muulle. Kai se tarvitsi aikaa ajatella...

Mä kaipaan sitä. Zekeä. Se on kiltti ja avulias ja hauska ja mun ainoa ystävä. Se pitää mut tervejärkisten maailmassa. 'Tuu takasin.'

Makasin selälläni sängyssäni katsellen yksinkertaista kattoa. Huoneeni oli pimeä jos ei lasketa oven alareunassa olevasta reijästä tulevaa käytävän valoa. Nousin istumaan ja venyttelin kipeitä lihaksiani haukotellen. 'Totuuden hetki...' Ajattelin ja katsoin seinällä olevaa kelloa: V eli vasta viisi. 'Liian aikaista ajattelulle.' Päätin ja katselin pientä akvaariokulhoani jossa uiskenteli pieni kultakalani. Fakta: kultakalat on tyhmiä. Fiktio: yleisen myytin mukaan niillä on vain 3 sekunnin muisti. Fakta: niiden muisti voi kestää jopa 3 kuukautta, mutta ei se tee niistä silti fiksuja. Jos annan kultakalalleni jatkuvasti ruokaa niin se varmaan söis kunnes se poksahtais. Jos se näkee petokalan niin sitä ei kiinnosta. Se ei ui karkuun tai piiloudu. Ei edes silloin kun petokala näyttää agression merkkejä.

Tällä kaikella on pointti. Joskus minusta tuntuu, että mä olen kultakala. Mä en tiedä milloin luovuttaa ja mä syön kamalasti.

Eilen riitelin Chaoksen kanssa enkä tajunnut lähteä ajoissa. Oli nöyryyttävää tuijottaa sitä, kun se huusi ja karjui mulle enkä edes huomannut taas itkeväni ennenkuin kaikki nauroi minulle. Heikko puolijumala... Olisi vain pitänyt heittää kädet ilmaan ja luovuttaa heti, kun näin Chaoksen.

Ja syöminen... WOW. Eilen mä söin kolme Ben ja Jerry jäätelöä jotka hain karkkikaupasta ja näiden viiden päivän aikana on kertyny viisi kiloa painoa lisää. Ehkä tämä on vain suruun syömistä ja kaikki muuttuu normaaliksi kunhan Zeke tulee huoneestaan ulos. Viisi kiloa vain viidessä päivässä on aika paljon, mutta minua ei haittaa. Painosta hermoilu saa minut tuntemaan itseni normaalilta, kuin olisin ihan normaali teini muiden joukossa stressaten pojista ja todeten, että lökäreitä saa käyttää vain perjantaina ja pinkkiin saa pukeutua vain keskiviikkona. (A/N kuka tunnistaa mistä leffasta nää pukeutumiskoodit oli? XD)