Unlikely true |Vkook| fin|

3.

Taehyung pov.

Kävelen pitkin Busanin katuja, matkalaukun kanssa. Kello näyttää jo iltapäivää ja olen matkalla kohti asuntoa, missä asuisin seuraavan kuukauden ainakin.
Perheeseen kuuluu vauva ja pieni lapsi joita olen menossa hoitamaan. Kuulema heillä on myös teini-ikäinen poika.
Toivottavasti poika ei saa tietää seksuaalisesta suuntautumisestani, sillä muuten voisi tulla akwardia.

Kävelen hiekkatiellä, aikomuksenani kipaista kaupoilla vielä ennen asunnolle menoa. Tiellä hortoili joku vanha mies, ilmeisesti juopunut, mutta muita ei näkynyt joten ei siitä varmaan haittaa olisi.
Kävelen sopivaan kohtaan ja saan napattua muitaman hyvän kuvan kamerallani.
Pidän valokuvauksesta, ja taiteesta muutenkin.
Suunnasta minne minä olen menossa kävelee kaukana joku, mutta jatkan silti kuvien ottoa.
Lopetan kuvaamisen ja tajuan ettei henkilö kenet näin kauempana ole kulkenut ohitseni. Käännyn katsomaan minne tämä on jäänyt, sillä tieltä ei lähde muita teitä. Toisella puolella on tiheä metsä ja toisella puolella järvi.
Henkilön onneksi huomaan, että samaisella tiellä hortoillut juopunut mies on henkilön kimpussa.
Lähden ripeästi kävellen kohti tapahtumaa.
Jupunut mies lyö henkilöä jonka huomaan olevan teini poika ja lähden juosten kohti tapahtumaa jättäen laukut sille sijoilleen
Saavun tapahtuma paikalle juuri sopivaan aikaan. Jupunut mies heilauttaa pulloa kädessää kohti poikaa lyödäkseen, mutta kerkeän estää sen.

"Jätä lapsi rauhaan" sanon ja kamppailen vielä hetken ennen kun juoppo ymmärtää lopettaa.
Lähden taluttamaan miestä kohti penkkiä, sillä tämä näyttää väsyneeltä.
Talutan miehen penkille ja lähden kohti poikaa.

"Onko sulla kaikki ok?" kysyn pojalta.
Poika näyttää ujolta, herkältä ja aluksi näyttää siltä ettei tämä aio vastata.
Lopulta tämä aukaisee suunsa ja kuulen tämän hennon äänen.
"Juu ei mulle käyny mitää"
Poika sanoo ja yrittää kääntää päätään pois minusta etten huomaisi vekkiä tämän poskella.

"Ai ei käyny mitää?" tokaisen ja otan pojan leuasta kiinni jotta näkisin vekin paremmin.
Katselen ympärilleni etsien tiettyä kasvia joka auttaa haavojen paranemisessa.

"Ei siihen satu" poika änkyttää, mutta en ota sitä kuuleviin korviin ja käyn hakemassa kasvista lehden.

Poika katsoo minua ihmeissään kun painelen lehteä pojan poskea vasten.
Painelen pojan poskea lehdellä ja poika värähtää.
"Ai ei satu?" sanon huvittuneena.

Putsasin pojan haavan ja annoin tämän mennä. Katsoin hetken kun poika käveli hiekkatietä suuntaan mistä juuri olin itse tullut.
Jäin seisomaan tuuleen ihailemaan järven rantaa. Annoin tuulen sotkea hiukseni ja kylmettää käsiäni jotka lepäsivät takkini taskussa.
Käännyin katsomaan josko poika vielä näkyisi tiellä, mutta eipä näkynyt. Lähdin kävelemään laukkuani kohti jonka olin aiemmin jättänyt vartioimatta, toivottavasti sieltä ei olla viety mitään.
Otan laukut ja toista alan kantaa olallani, miettien poikaa kenet pelastin.
Poika oli hento ja herkän oloinen. Puheesta kuului ujoisuus ja silmistä näkyi elämänilo.
Hiukset olivat ruskehtavat ja vaatteet huolitellut.
Poika muutenkin näytti tosi suloiselta, mutta tuskin minulle käy niin hyvä tuuri että näen tämän uudestaan.

-

Juon kahvia samalla kun kävelen kohti asuntoa, kellokin on jo jotain viiden aikoja joten onhan se aika jo mennä tutustumaan siihen kämppään.
Käännyn kyseiselle tielle millä asunto sijaitsee, tunnen kuinka käsiäni alkaa kuumottaa jännityksestä ihme kylläkin sillä harvoin jännitän.
Näen jo talon ja sen pihaan parkkeeratun auton. Autostakin voi jo päätellä että rikas perhe, toisin kun minun.
Kävelen talon pihaan ja pihan poikki ovelle.. Nyt sitten kai pitäisi koputtaa.
Nostan käteni koputtaakseni, mutten pysty koputtamaan. Onhan se vähän outo ajatus että asun jonkun ventovieraan luona kuukauden, mutta tähän olen suostunut joten tämän myös teen.
Käteni lähestyy ovea ja kun se ensimäisen kerran koskettaa ovea, sykkeeni kiihtyy. Koputan kolmesti, odotan hetken, kuulen askelia ja pian ovelle ilmestyy lempeän näköinen nainen.

"Iltaa" sanon kohteliaasti hymyillen.
"Iltaa! Tule vain peremmälle" nainen sanoo ja tekee tilaa jotta pääsen laukkujeni kanssa sisälle.
Nainen kaivaa puhelimensa taskustaan ja kirjoittaa ilmeisesti jotain.
Hän saa asiansa kirjoitettua ja laittaa puhelimen takaisin taskuun
"Anteeksi. Kutsuin vain poikani alas, tällä hetkellä en pysty huutamaan"
Nainen sanoo hymyillen.
"Ei se mitään"
Näen pienen tytön tulevan eteiseen, tämä kysyy äidiltään jotain.
Tytön äiti katsoo minuun ja takaisin tyttöönsä.
"Kyllä, hän on se kuka vahtii sinuakin kuukauden"
Tämän kuultuaan tyttö tulee halaamaan minua.
Rakastan lapsia ja tämä on jotain liian söpöä.
"Kuka sun nimi on?" tyttö kysyy.
Hymyilen ja vastaan iloisesti.
"Oon Taehyung mutta voit sanoo Tae. Mikäs sun nimi on?"
Tyttö katsoo äitiään takanaan ja vastaa sitten söpöllä äänellään.
"Mä olen Nam-kyu mutta voit sanoo kyu" tyttö sanoi ja alkoi nauraa.
"Nam-kyu! Sinua ollaan kutsuttu vain Nam-kyuksi... Mistä tuo nyt tuli?" mies kysyy sohvalta.
Tyttö vain nauraa ja juoksee johonkin huoneeseen.
Tervehdimme myös talon isännän kanssa.
Sivusilmällä näen jonkun seisovan rappusissa, käännän katseeni ja järkytykseni määrä on suuri.
Se samainen poika jota autoin päivemmällä, on tämän talon teini-poika.
Voiko tämä olla mahdollista?

Anteeks kun osa näistä luvuista on vähän lyhyitä, mut yritän jättää ne sopivaan kohtaan et jännitys lukemisessa pysyis :)

Kiitti kaikille lukijoille jo nyt! ❤️