I love you more than I love my life

Ulos kaapista

Katsoin isääni ihmetellen, mitä tapahtuu. Hän oli käskenyt minut, - erittäin outo ilme kasvoillaan-, länsisiiven olohuoneeseen. Istuin paikallani kykenemättä sanomaan mitään. Odotin vain että hän sanoisi jotain. En tiennyt mistä oli kyse, ellei sitten-...
"Poika, mitä hemmettiä nämä ovat?!" Isäni karjui ja heilutti kädessään suuren suurta paperinippua. Harryn kirjeitä.
Katsoin nippua ihmeissäni. Miten isä oli nuo löytänyt? Olin piilottanut ne huolellisesti patjani alle. "Isä, sinä et ymmärrä...", yritin sanoa, mutta sanat kuolivat huulilleni.
"Kuusitoista vuotta olen sinua kasvattanut, jotta Malfoyn suku jatkuisi, ja lopputulos on tämä! Ihan kuin minulla ei olisi muutenkin jo liikaa ongelmia!" Tunsin kihisevää kiukkua. "Isä-...". "Ja kuinkahan kauan tätä on jatkunut!?", isä kysyi selvästi äärettömän kiukkuisena. Sisälläni kuohui raivo, jota en vielä ollut päässyt purkamaan. "Kolme vuotta!", huusin. Pelästyin itsekin kuinka paljon ääntä minusta lähti. "Isä, kuuntele-...".
"Kasvatin sinua, rakastin sinua, ja nyt, saan tietää että poikani pitää miehistä, eikä siis ole jatkamassa Malfoyn sukua, hän tappaa tämän vanhan ja vauraan suvun, ajattelematta omaa nenäänsä pidemmälle!", Lucius paasasi kertakaikkisen raivoissaan. Vilkaisin ovelle joka johti käytävään. Äitini seisoi puoliksi piilossa, eikä sanonut mitään.
Vaikka äiti ei koskaan ollut myöntänyt sitä, tiesin että hän pelkäsi isää, eikä siksi uskaltanut väittää vastaan. Olin monta kertaa kuullut, kuinka hän itki öisin, ja kuinka hän manasi sitä, että isä ei oikeasti rakastanut minua. Olin aina pitänyt äidistä enemmän. Nyt kun katsoin häntä, näin pienen tuskan pilkahduksen hänen muuten tyynillä kasvoillaan.
"Isä, minua ei kiinnosta jatkaa sukua! Haluan vain elää onnellista elämää Harryn kanssa, enkä välittää kenenkään mielipiteistä! En edes sinun, isä!". Painotin isä sanaa todella paljon. "Sinulle ei merkitse mikään muu kuin maine, raha, ja että Malfoyn suku ei kuole poikasi mukana! Sanot rakastavasi minua, mutta oikeasti sinä haluat pitää huolen siitä että suku jatkuu! Et ole koskaan rakastanut minua, et oikeasti, vaikka olet sanonut niin! Olen tiennyt sen jo niin kauan kuin voin muistaa!". Rintani kohoili raskaan hengitykseni tahdissa. Isä seisoi edessäni, kasvot punaisina, mutta pystymättä sanomaan mitään ääneen. En ollut koskaan huutanut hänelle noin, miten äsken huusin.
Tunsin nyt äitini käden olkapäälläni. Tönäisin sen pois. "Isä, anna ne kirjeet!!" Huusin ja työnsin äitini kättä pois. "Nyt!!".
Luciuksen käsi heilahti kohti takkatulta. "Ei!!" Huusin paniikissa. Jos hän tuon tekisi niin ei näkisi minua enää ikinä.
Sydämeni pamppaili niin kovaa, että me kaikki kuulimme ne aivan varmasti. Kyyneleet kirvelivät silmissäni ja kurkkua kuivasi mutta jatkoin: "Isä, ole kiltti.". Ääneni murtui viimeisen sanan kohdalla.
"Lucius...". Katsoin äitiä. Olisiko hän oikeasti minun puolellani.
Pidättelin kyyneleitä vieläkin, vaikka se tuntui nyt paljon vaikeammalta. Katsoin äitiini. Hän näytti päättäväiseltä ja sanoi uudelleen: "Lucius, anna kirjeet Dracolle."
Tunsin kuinka kyyneleet pääsisivät kohta yli silmistäni. Räpyttelin niitä pois, samalla kun isä katsoi äitiä tyrmistyneenä. "Lucius!". Äiti sanoi kovempaa.
Isä katsoi edelleen äitiin, ja ojensi nipun minulle. Nykäisin sen hänen kädestään niin kovaa, että osasta papereista lähti kulma irti.