Voittajat ei luovuta, eikä luovuttajat voi voittaa.

Luku 3

Martinus

"S-Se o-oli vahinko", ruskeahiuksinen tyttö änkyttää. "Sinä olit vahinko", Marcus murahtaa. Poika kyykistyy lattialle ja kerää palkinnon palaset käsiinsä. Tuo laskee ne olohuoneen pöydälle. "Kuka sut on kutsunut tänne", kysyn ja vedän käteni puuskaan. Tuijotan tyttöä pistävästi. En ole ennen nähnyt kyseistä tyttöä. Onhan tuo todella kaunis, mutta tällä hetkellä tunnen häntä kohtaan pelkkää puhdasta ärtymystä.

"Iris" tuntematon tyttö mutisee. Käännän katseeni Irikseen. "Sä sanoit, että kaikki on kutsuttu" Iris sanoo käsiään levitellen. Niin olin kyllä sanonut.

"Lähde", huokaisen ja osoitan ulko-oven suuntaan. Tyttö lähtee Iriksen kanssa ulos talosta. "Ja te kaikki muutki! Nää bileet oli tässä!" huudan, jotta jokainen varmasti kuulee ja tajuaa lähteä.

Kun talo on viimein täysin tyhjä lösähdän likaiselle sohvalle istumaan.
"Mitenköhän toi pääty ulos tosta vitriinistä?" Marcus huokaisee ja katsoo viiteen palaseen hajonnutta palkintoa. "Mä en tiedä", mutisen. "Nää oli viimeiset bileet mitä tässä talossa järkätään", murahdan. Marcus hymähtää hiljaa ja mutisee jotain epäselvää.

"Miten me saadaan toi kasaan?" kysyn. "Liimalla", kaksoseni toteaa.
"Mistä me sitä saadaan?" kysyn. "Onkohan Emmalla?" pohdin. "Ei sillä oo muuta, kun jotain puikkoliimaa" Marcus sanoo. "Kauppaan siis" huokaisen. Onneksi Troforsissa on kauppa, joka on ympäri vuorokauden auki.

***

Lasken liimapullon pöydälle. Marcus asettelee palkinnon paloja oikeaan järjestykseen. Kello näyttää puolta neljää yöllä ja haluaisin vain nukkumaan, mutta tämä on tehtävä nyt. Kaupan myyjä katsoi meitä hiukan ihmeissään, kun astelimme tähän aikaan kauppaan ostamaan liimaa. Ei ehkä se tavallisin näky täälläpäin.

"Laita sitä liimaa tohon", Marcus sanahtaa. Pursutan liimaa palkinnon palaan. Marcus yhdistää palaset. Sama toistuu muutamaan otteeseen kunnes palkinto on taas kokonainen.
"Ei ihan yhtä hieno, kun alkuperänen, mutta sille ei voi enään mitään", sanahtaa ja kiikuttaa korjaamamme tavaran lasivitriiniin. "Ehkä porukat ei tajua", mutisen katsellen lopputulosta.

***

Heitän viimeisen tölkin pussiin. Solmin pussin kiinni ja vien sen eteiseen. Talomme näyttää jälleen puhtaalta. Enään pitäisi palauttaa pullot ja tölkit. Äiti, isä ja Emma olisivat tulossa vasta huomenna, mutta olihan talo hyvä siivota jo ajoissa. Palkinto näyttää edelleen kamalalta ja olen varma, että jos äiti ja isä eivät huomaa jotain muutosta siinä, niin Emma kyllä huomaa. Olisi ehkä ollut parempi idea korjata se näin aamulla, kun yöllä parin alkoholipitoisen juoman jälkeen todella väsyneenä. Kaiken tämän häslingin keskellä olin jo ehtinyt unohtamaan Mallan, Astan ja Alician.

"Lähetäänkö palauttaa noita?" Marcus kysyy ja nyökkää päällään kolmen muovipussin suuntaan. "Mennään vaan", hymähdän ja etsin omat kenkäni muiden seasta. Vedän vanssit jalkoihini ja nappaan kaksi pussia käsiini.
"Sitten mennään", Marcus sanoo ja tarkistaa vapaalla kädellään onko hänellä kaikki tarpeellinen. Toivottavasti tuolla on avaimet mukana sillä minulla ei ole.

Nappaan valkoisen paperin käteeni ja katson paljon saimme palautetuista tölkeistä ja pulloista.
"Tarvitaanko me jotain kaupasta?" Marcus pohtii. "Mä voisin ostaa kyl sipsiä, kun tätä rahaakin jonkun verran saatiin ja no tekee vaan mieli", naurahdan. Veljeni kohauttaa olkiaan ja astelee peremmälle kauppaan.

Astelen sipsiosastolle ja silmiini osuu tutunnäköinen tyttö. Tosin kovin kauaa minun ei tarvitse miettiä missä olen hänet ennen nähnyt. En vieläkään tiedä hän nimeä. Voisin ehkä selvittää sen jotenkin. Eihän se tälläisessa pikku kylässä kovin vaikeaa voi olla. Tyttö kääntää katseensa minuun. Tuon silmistä näkyy pelon vivahdus. Tuo nappaa pienen sipsipussin mukaansa ja lähtee nopeasti pois.

"Marcus tiedätkö sä sen tytön nimen?" kysyn. "Kenen?" Marcus kysyy. "Joka onnistu rikkomaan sen palkinnon", sanahdan. "Aa se. Ei mitään hajua", kaksoseni naurahtaa.
"Vähän outoo. Kaikki tässä kylässä tuntee naapurin mummon kissan kaiman veljen parhaan ystävänkin", totean. "En mä vaan", Marcus naurahtaa. "Tajusit kuitenkin pointin. Kovin moni ei sitä tunne", tuhahdan.
"Onhan se vähän outoa", paras kaverini huokaisee ja kääntyy katsomaan minua. "Iris kuitenkin tuntee sen", mutisen hiljaa.
"Miks se sua edes mietityttää?" tuo kysyy. Kohautan olkiani. En tosiaan tiedä miksi se minua mietityttää.
_________________
600 sanaa.

-Petra