Voittajat ei luovuta, eikä luovuttajat voi voittaa.

Luku 13

Livia

Viikon loma kotona meni aivan liian nopeasti. Nyt olin takaisin sairaalassa siinä samassa huoneessa jonka esittelin Martinukselle omana sviittinäni. Ei vieläkään yhtään huonekaveria. Se minun ja Martinuksen suudelma levisi porukamme keskuudessa kuin rutto ja ei mennyt, kun päivä niin kaikki tiesivät. Minua ja Martinusta ei siis jätetty rauhaan. Saimme olla sen jälkeen tasan kerran kaksin. Sekin kesti mahtavat kaksi tuntia. Reppuni lentää sängylle viereeni. Irrotan katseeni seinästä ja käännän sen äitiin ja Lokiin. Iriksellä oli jotain menoa joten hän ei ole täällä. Olen aika varma, että hänellä on kivaa kavereidensa kanssa. Minut vain tyrkätään valkoiseen sairaala huoneeseen kesäksi. Lääkäri astelee huoneeseen hoitaja perässään.

"Voitais heti laittaa tuo kanyyli", lääkäri sanoo. Vihaan kanyylin laittoa. Verikokeet ja kanyyli ovat yhtiä kamalampia asioita maanpäällä.
Tartun reppuni hihnasta kiinni ja pudotan sen lattialle jotta minulla olisi enemmän tilaa sängylläni.

***

Katson sängyn toisessa päässä olevalta koneelta Netflixiä. Jos seuraavat kolme viikkoa tulevat menemään näin niin ehdin katsoa lempi sarjani monta kertaa. Tai ehkä. Ulos minua ei ainakaan olla päästämässä vielä hetkeen. Kämmenselässäni on nyt kanyyli ja olen jo sotkeutunut pariin otteeseen siitä tulevaan letkuun. Ehkä minä selvisin kuitenkin tästä.

"Hei", tuttu ääni puhkaisee ajatus kuplani ja saa minut säpsähtämään.
"Ai moi", naurahdan. Sammutan Netflixin ja käännyn katsomaan ovelle. Vasta nyt tajuan, että Martinus ei ole yksin. Koko porukka on täällä. Martinus pitää kädessään sydämen muotoista heliumpalloa. Iriksellä on pehmonalle ja hän puristaa sitä tiukasti rintaansa vasten ja katsoo minua hymyillen. Simon roikuttaa eväskoria käsissään ja Alicialla kortti joka on itsetehty. Alicia hipsuttaa luokseni ja ojentaa kortin minulle. Hän vetää minut tiukkaan halaukseen.

"Tsemppiä", hän sanoo ja vetäytyy halauksesta. Katson kortin kantta ja haikea hymy nousee huulilleni. Nukun kuvassa isäni päällä. Kuva on otettu myös sairaalassa. Isällä oli myös leukemia. Hän ei koskaan parantunut vaan päätyi pilvien yläpuolelle katselemaan meitä. Pienempänä kävimme monissa syöpä testeissä, mutta eihän meillä silloin mitään ollut. Tuo aika oli rankkaa äidille. Isä kuoli ja minä sain aivovamman. Ei siis niitä elämän kauneimpia vuosia. Mutta eikö se ole niin, että ihmisen pitää joskus kokea jotain huonoa, että osaa myös iloita.

"Me tuotiin myös valokuva albumi niin voidaan kattoo lisää kuvia", Iris sanoo ja istuu viereeni. Seuraavaksi Martinus ojentaa ilmapallon minulle ja väläyttää hymynsä. Jos muut eivät olisi huoneessa halaisin Martinusta tiukasti enkä päästäisi hetkeen irti.
"Halatkaa nyt edes", Iris sanoo vieressäni ja tönäisee minua. Tuhahdan äänekkäästi. "Haluutte kuitenkin", Marcuskin päättää aloittaa meidän härnäämisen. Huokaisen syvään ja nousen sängylle polvilleen. Kierrän käteni Martinuksen ympärille ja painan kasvoni tuon olkapäälle. "Tsemppiä munkin puolesta", tuo kuiskaa korvaani niin hiljaa, että muut eivät voi kuulla sitä.  Hymähdän vain vastaukseksi jonka jälkeen irrottaudumme halauksesta. Oikeasti olisin halunnut halailla Martinusta vielä pitemmänkin aikaa. En valittaisi, jos minun pitäisi viettää päiväni hänen kainalossaan makoillen.

"Eikö ollukki mukavampaa, kun vaan tuijotella toista", Marcus virnistää. Puna leviää pisamaisille kasvoilleni. Lasken katseeni käsiini. "Simon anna niitä ruokia", Alicia hoputtaa. Ei mene kauaa, kun eteeni lasketaan kaksi patonkia, mansikoita, Coca colaa, omenoita ja paljon muuta. "Pidetään kivaa sisällä, kun sä et voi lähteä ulos", Malla vastaa, kun näkee ihmettelevän ilmeeni. Nyökkään hitaasti. Kohta Iris ottaa valokuva albumin käteensä. "Käydään läpi sun elämä syntymästäs kuutos luokkaan", tuo tokaisee.

"Miks?"

"Jotta sä tiedät kuinka mahtava oot ja me ei löydetty muita albumeita."

Olen todella hämmentynyt tällä hetkellä, mutta se ei tunnu haittaavan ketään. "Ja ensimmäisessä kuvassa on söpö ja ruma lapsi", Iris naurahtaa. "Söpö on Livia ja ruma on Loki", hän tarkentaa. Selaamme kuvia hetken ja nauramme joillekin välillä. Tällä kertaa Alicia kääntää sivua ja silmilleni hypähtää kuva minusta makaamassa kamalassa kunnossa sairaalan sängyllä. Pieni viisivuotias Livia lähellä kuolemaa. Kaikki mitä tuosta sain on aivovamma, muistin menetys joka kylläkin meni ohi ja pitkän arven selkääni.

"Mitä tässä on tapahtunut", Jonatan kysyy hämmentyneenä. Puren huuleni sisäpintaa ja yritän olla muistelematta tapahtunutta. "Mennään vaan eteenpäin", Hilde sanoo ja kääntää ystävänsä sylissä olevan albumin sivua. Hymyilen kiitollisena tytölle. Tuo vain pudistelee päätään hymyillen. Nappaan mansikan rasiasta ja onnistun siinä samalla sotkemaan käteni taas kanyylin letkuun.

"Helvetti", pääsee suustani, kun mansikka putoaa maahan ottaessani letkua pois käteni ympäriltä. En minä kovin usein kiroile. "Noh noh", Joonatan toruu kuitenkin huvittuneisuutta äänessään. "Älkää ottako mallia", tokaisen sarkastisella äänellä. Onnistun potkaisemaan tippaa. "No voi nyt vi... tamiini", muut nauravat katsoessaan sähellystäni.
"Haluutko vielä syödä tän", Marcus kysyy ja näyttää lattialle pudonnutta mansikkaa. Tuohon on tarttunut pari pölypalloa ja hiusta. "Ei kiitos", mutisen.

"Täällähän on K-18 materiaalia", Alicia tokaisee ja peittää yhden kuvista. Onnekseni kukaan muu ei ehtinyt nähdä sitä kuin Alicia. Se ei minua kamalasti haittaa, koska olemme tunteneet lähes aina. "Eikä muuten varmasti ollu otettu ala-aste aikoina", tuo sanoo joka saa kulmani kohoamaan kohti kattoa. Sitten muistan kuvan. "Onko se, se kuva joka otettii siellä rannalla?", kysyn. Alicia nyökkää. "Ai se kuukausi sitten otettu kuva", Hilde kysyy. Alicia nyökkää uudelleen. "Mä haluan nähdä sen", Erika sanoo. "Koska sä olit ainut joka muisti uimapuvun", Alicia tuhahtaa. "Kuka sen kuvan sitten otti?", Marcus ihmettelee. "Erika", vastaan ja vilkaisen tyttöä joka virnistää leveästi. Alicia kääntää jälleen sivua. Kuvia minusta pyörätuolissa.

"Mä en halua kattoo näitä", sanon ja paiskaan albumin kiinni. Martinus katsoo minua hämillään. Tuon pää on hiukan kallellaan ja suu pienesti mutrussa. Tuo näky on todella suloinen. Minun tekisi mieli vain painaa huuleni noille pehmeille huulille. Revin katseeni irti pojasta ja nappaan mansikan käteeni. Tällä kertaa saan sen suuhuni ilman ongelmia. Martinus ojentaa kättään minua kohti. "Anna mullekki", tuo sanoo. Ojennan rasian hänelle. Nappaan kuitenkin vielä toisen mansikan ennen, kun Martinus vie rasian. Muut seuraavat meitä pienet virneet kasvoilla.

"Mennäänkö tohon pääkäytävälle. Mä nimittäin haluan liikkua tästä huoneesta jonnekki", ehdotan. Se käy kaikille joten lähdemme käytävälle. Laitan toisen jalkani tipan telineen päälle ja potkaisen toisella jalalla vahtia. Liun siten käytävän päähän. Muut asettuvat heti aulan sohville ja katsovat televisiota. Ihme laiskiaisia. Martinus kuitenkin seuraa minua käytävän päähän.

"Ootpa sä hurja", tuo tokaisee vittuilevalla äänellä. "Heheh", tuhahdan. Hyppään takaisin lattialle. Katseeni kiertää Martinuksen kasvoilla pysähtyen lopulta tuon huulille. Martinus huomaa tuijotukseni ja ottaa askeleen lähemmäs minua.
"Saanko mä?" hän kysyy ujolla äänellä. Nyökkään hymyillen. Ei mene kuin pieni hetki niin tunnen jo tuon mansikan makuiset huulet uudelleen omillani. En välita vaikka joku aulassa istuvista henkilöistä näkisi meidät nyt. Maailma häviää ympäriltäni eikä ole, kun vain me. Livia ja Martinus.
______________
1023 sanaa.

Julkaistu 26.5.19

-Petra