Shh... It's a secret!

Luku 1 ~ "Jopas, sä et näköjään ookaa mikään sulonen kissanpentu."

Marcuksen nk

Heitin valkoharmaan koristetyynyn sängyn päälle ja suoristin valkoisen päiväpeiton reunaa, minkä jälkeen otin askeleen taemmas ja katselin sänkyä hymy huulillani. Hymy kuitenkin pyyhkiytyi nopeasti, ja kurtistin kulmiani. Jokin ei nyt oikein toiminut. Kallistin päätäni hieman oikealle ja yritin keksiä, mikä asetelmassa oli pielessä. Hetken mietittyäni lamppu syttyi pääni päälle, ja suoristin pääni ennen kuin nappasin juuri äsken sängylle heittämäni tyynyn ja kokonaan harmaan tyynyn käteeni. Vaihdoin niiden paikkaa keskenään ja läimäytin käteni tyytyväisenä yhteen.

"Täydellistä", myhäilin itsekseni ja annoin katseeni vaeltaa ympäri vaaleilla sävyillä sisustettua huonetta. Äiti oli antanut minulle tehtäväksi valmistella vierashuone eli toisin sanoen raivata se kaikesta turhasta roinasta ja siivota. Minulla olisi ollut koko viikko aikaa, mutta tapani mukaan viivyttelin oikein huolella ja aloitin vasta eilen illalla, kun oli aivan pakko, koska tänään en olisi ehtinyt tekemään kaikkea.

"Marcus, joko on valmista?" äidin ääni kuului ovelta, ja käänsin katseeni siihen suuntaan. "No tämähän näyttää hyvältä", vaaleahiuksinen nainen kehui hymy huulillaan ja katseli ympärilleen. "Vielä kun joskus petaisit oman sänkysi samalla tavalla, niin yksi etappi tässä elämässä olisi saavutettu", tuo tuumasi saaden minut tuhahtamaan. Miksi petaisin sängyn aamulla, kun menisin kuitenkin illalla nukkumaan? Hyvin usein en ollut edes itse kotona koko päivänä, joten kuka sitä sotkuista sänkyä edes näkisi? Ei kukaan, ellei meillä asustellut kummituksia.

"Älä unelmoi liikoja", naurahdin ja kohautin olkiani. Äiti naurahti jutulleni ja viittoili minua tulemaan perässään alakertaan.

"Liana tulee ihan kohta", Anne kertoi, ja nyökäytin vain päätäni, vaikkei nainen sitä nähnytkään, koska viipotti kovaa vauhtia edelläni. Liana oli serkkumme, jota en kylläkään ollut nähnyt varmaan kahteentoista vuoteen, koska tyttö asui perheineen milloin missäkin päin maailmaa. Olin aina elänyt siinä uskossa, että tytön elämä oli aina ollut keskinkertaista parempaa, ja sellaistahan se varmasti olikin aina vuoteen 2016 saakka. "Oikeastaan hän on ilmeisesti juuri nyt täällä", äiti totesi naurahtaen ja kurvasi portaiden alapäästä vasemmalle kohti ulko-ovea. Menin vaaleahiuksisen naisen perässä, mutta jäin notkumaan ovensuuhun, jotta voisin tarkkailla tilannetta hieman taka-alalta. Isä, Martinus ja Emma olivat kaupassa, joten olimme äidin kanssa kahdestaan kotona. Tosin, kolmikon piti ehtiä ajoissa kotiin, mutta ilmeisesti kaksoisveljeni ja pikkusiskoni olivat juuttuneet taas karkkihyllylle osaamatta päättää, mitä herkkuja haluaisivat. Äiti ei kauheasti odotellut ovikellon soittoa, vaan paineli suoraan ovelle ja avasi sen sellaisella voimalla, että pamautti sen melkein vieraamme otsaan. "Hupsista, anteeksi", äiti pyysi naurahduksen kera, ja läimäytin itseäni otsaan. Vaikka Liana sukua olikin, niin olihan tuo äidin käytös nyt älyttömän noloa.

"Ei mitään, ei osunut", hentoinen ääni värisytti tärykalvojani, ja pieni hymy nousi heti huulilleni. Astelin peremmälle eteiseen, ja ruskeat silmäni tavoittivat ovenraossa seisovan tytön, jolla oli pitkät hiukset, jotka näyttivät enemmän hattaralta, koska ne olivat hennon vaaleanpunaiset. Liana oli muuttunut todella paljon, enkä meinannut tunnistaa tyttöä lainkaan.

"No hyvä, tulepas peremmälle", Anne käskytti ja halasi tyttöä ennen kuin väistyi ovelta ja päästi Lianan laukkuineen sisälle. "Marcus, olisi kohteliasta tervehtiä", äiti komensi ja katsahti minua merkittävästi, minkä jälkeen veti valkoisen oven kiinni.

"Moi! Pitkästä aikaa", huokaisin hymyillen ja hieman varovaisesti otin askeleen lähemmäs Lianaa. Halasin tyttöä pikaisesti, ja jos hajuaistini ei pettänyt kovinkaan pahasti, niin olin havaitsevani tupakanhajun. Saatoin toki kuvitellakin vain kaiken, koska eihän äitikään näyttänyt siltä, että olisi huomannut mitään.