Shh... It's a secret!

Luku 2 ~ "Hei, mä lupaan kertoo sul heti, ku keksin, mitä voisin salailla."

Lianan nk

Jouduin kiertämään hieman pidemmän lenkin, koska päädyin polttamaan toisen tupakan, ja minun piti saada sen haju pois vaatteistani. Pastillia imeskellen painoin ovenkahvan alas ja saatuani oven auki, puikkelehdin sisälle ja vedin oven perässäni kiinni. Olin jo matkalla muuttunut takaisin kiltiksi tytöksi, etten antaisi Gunnarseneille mitään syytä epäillä minua mistään.

"Moi!" huhuilin hymy huulillani ja riisuin ballerinat jaloistani.

"Sä oot hengissä! Me luultiin jo, et joku on kaapannu sut, ku sust ei kuulunu mitään", Martinuksen ääni kaikui isossa talossa ja seuraavaksi kuulin juoksuaskelia, jotka päättyivät siihen, kun kyseinen vaaleahiuksinen poika pysähtyi viereeni.

"Miksen mä olis hengis?" tiedustelin naurahduksen saattelemana ja pudistelin päätäni. "Aattelin vaan käydä vähän pidemmällä kävelyllä, ku oon kuitenki istunu nii paljon autos ja junas tänää", sepitin ja suuntasin askeleeni peremmälle. Olin aina pitänyt tästä talosta, koska se oli jotenkin kotoisa ja tunsin oloni turvalliseksi täällä.

"Ihan looginen selitys kyllä", serkkupoika tuumasi ja naurahti hiljaa. "Siel on iltapalaa", tuo jatkoi, ja nyökäytin. Minulla olikin jo hieman nälkä, en edes muistanut koska olin syönyt viimeksi. En minä mistään syömishäiriöstä kärsinyt, mutta ruokarytmini oli erittäin epäsäännöllinen, ja varsinkin hieman kiireisimpinä päivinä syöminen vain saattoi unohtua.

"Totta kai se oli looginen selitys", totesin ja kurvasin nurkan takaa keittiöön, jossa Emma ja Marcus istuivat pöydän ääressä syöden voileipiä. Marcus nosti katseensa puhelimestaan ja päätyi katsomaan minua jotenkin arvioivasti. Kohotin pojalle kulmiani, mutta tuo ei reagoinut siihen mitenkään vaan keskittyi jälleen selailemaan älylaitettaan. Emma sen sijaan alkoi hymyillä oikein leveästi ja näytti olevan oikeasti iloinen siitä, että näki minut. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun näin Emman livenä face to face. Olinhan minä tytöstä kuvia nähnyt, mutta emme olleet koskaan tavanneet, koska Emma ei ollut edes syntynyt vielä silloin, kun muutimme porukoiden kanssa pois Norjasta. Olinhan minä tietenkin vähän seurannut tytön elämää sosiaalisen median kautta ja oli minulla käsitys siitä, millainen tyttö Emma oikein oli. Mielestäni tuo oli kyllä aivan ihana tyttönen, joka oli täynnä positiivista energiaa, joka säteili ympäriinsä.

"Eksyiks sä noin pahasti kauppareissul?" Marcus kuittaili minulle, mutta ei edes vilkaissut minua.

"En mä mitään eksyny. Käytin vaan tilaisuuden hyväks ja kävin kävelyl", kerroin myös tuolle toiselle torvelle saman tarinan, minkä jälkeen suuntasin askeleeni leipälaatikolle. "Ja mitä vähemmän joudun viettämään aikaa teiän kans, ni sen parempi", vitsailin kuivasti, vaikka oikeasti vähän tarkoitinkin sitä. Meillä oli nykyään niin erilaiset elämät, etten oikein tiennyt, sopeutuisinko tänne. Tavallaan olin innoissani siitä, että näin serkkuni aivan liian monen vuoden jälkeen, mutta en minä heitä varsinaisesti ollut missään kohtaan edes ikävöinyt. Tietenkin alkuaikoina saatoin ikävöidä heitä, mutta opin kyllä elämään asian kanssa, ja sitten he jäivätkin jo taka-alalle. Ja tiesin vallan mainiosti, etteivät he hyväksyisi sitä, jos saisivat tietää minun polttavan ja juovan alkoholia.

"Samat sanat", vanhempi kaksonen kuittaili takaisin, ja vilkaisin ruskeasilmäistä poikaa olkani yli. Marcus tuijotti minua ruskeilla silmillään hyvin vakavana. En oikein osannut tulkita, vitsailiko tuo äsken vai ei. Olin jo avaamassa suutani, mutta Marcuksen huulille ilmestyi leveä virnistys, joka tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että poika vitsaili äsken. "Just kidding", tuo pelasti tilanteen ja joi mukinsa tyhjäksi.

"No mä olin kyl ihan tosissani", jatkoin vakavana saaden pojat pudistelemaan päitään.

"Joo, niin varmasti ja me ollaan Marcuksen kans ensimmäiset norjalaiset Kuussa", Martinus tokaisi sarkastisella äänellä, minkä jälkeen nappasi leipäpussin kädestäni ja otti sieltä itselleen kaksi leipää, jotka laittoi sitten paahtimeen.