Shh... It's a secret!

Luku 10 ~ "Fine, ole sitten diktaattori."

Marcuksen nk

"Mitä fanit saa tietää?" liiankin tuttu ääni kuului portaiden suunnalta keskeyttäen sanaharkkamme. Käänsin katseeni hitaasti isän suuntaan ja puraisin huultani. Hiljainen naurahdus karkasi huulieni välistä, ja vilkaisin vieressäni seisovaa veljeäni sivusilmällä. Martinus näytti juuri siltä, että aikoisi pamauttaa salaisuuden isällä hetkenä minä hyvänsä.

"Sen, et Marcus ja Liana pani kännis", Martinus töksäytti asian ulos ilman mitään sen suurempaa sensuuria. Käänsin katseeni salamannopeasti vaaleahiuksiseen poikaan, mutta en tuijotellut tuota kovinkaan kauaa, kun katseeni lipui Lianan kautta isään, jonka ilmettä oli mahdoton tulkita. Kirosin veljeni jo maailman syvimpään koloon ja suunnittelin mielessäni tapaa, jolla saisin kuristettua pojan mahdollisimman nopeasti, mutta suunnitelmani jäi pahasti kesken, koska isän nauru täytti hiljaisen aulan.

"Hyvä juttu Martinus! Keksisit jonkun paremman", isä sai sanotuksi naurunsa seasta ja kuivasi silmiään, jotka olivat alkaneet vuotamaan nauramisen takia. Tuijotin ruskeasilmäistä miestä suu auki ja silmät suurina yrittäen sisäistää, mitä juuri tapahtui. Isä ei siis uskonut Martinusta? Pakotin naurahduksen ulos suustani, ja päädyin jälleen katselemaan veljeäni, joka tuijotti isää kulmat koholla ja kauhean vakavana. Lianakin ilmeisesti toipui äskeisestä, koska tytön jotenkin hyvin teennäisen kuuloinen nauru liittyi isän nauruun.

"Nii, aika huono juttu", komppasin isää ja naurahdin uudestaan yrittäen samalla kuivata käsiäni mahdollisimman huomaamattomasti housuihini. Tässä olisi vielä se mahdollisuus, että isä tajuaisi, ettei Martinus valehdellut vaan puhui täysin totta. Meidän vain pitäisi nyt Lianan kanssa pelata samaan pussiin, jottei isä alkaisi uskomaan Martinusta.

"Miten sul ees tuli tollanen mieleen? Mehän ollaan serkuksii ja alaikäsii, ni mist me nyt muka alkoholii oltais saatu?" Liana tiedusteli päätään pudistellen ja tönäisi toisiksi vanhinta serkkuaan olkapäähän. Martinus mulkaisi vaaleanpunahiuksista tyttöä murhaavasti ja otti tuhahduksen saattelemana askeleen taemmas.

"Niin Martinus. Jos olet itse tehnyt jotain tyhmää, niin älä yritä keksiä jotain, mitä joku toinen olisi tehnyt", Kjell-Erik läksytti nuorempaa poikaansa, ja korviini kantautui jälleen erittäin raskas huokaus, joka tuli veljeni suusta. "Eli mitä fanit ei saa tietää? Ja tällä kertaa mielellään joku ihan uskottava juttu", isä uteli uudestaan ja siirteli katsettaan meidän kolmen välillä.

"Sitä, et sä oot idiootti", Martinus murahti ja mitään muuta sanomatta pyörähti ympäri, minkä jälkeen rymisteli omaan huoneeseensa paukauttaen oven kiinni perässään.

"Martinus Gunnarsen! Isällesi et puhu noin!" isä huusi lapsensa perään ja marssi Martinuksen huoneen oven taakse, minkä jälkeen koputti siihen pari kertaa hyvin kovaäänisesti. "Saat pysytellä siellä nyt jonkin aikaa", mies totesi ja sai vastaukseksi epämääräistä mutinaa. Tunsin, kuinka sisälläni muljahti ikävästi, koska Martinus tässä nyt oli ongelmissa, vaikka minun ja Lianan pitäisi olla ongelmissa. Toisaalta, kaikkea sai tehdä niin kauan, kun ei jäänyt kiinni. Syvällä sisimmässäni tiesin, että jossain kohtaa jäisimme aivan varmasti kiinni, mutta se ei nyt ollut tämän hetken ongelma.

"Me voidaan varmaan mennä?" Liana kysyi varovaisesti ja osoitti sormellaan huoneensa suuntaan.

"Joo, totta kai", ruskeahiuksinen ihminen sanoi ja väläytti meille pikaisen hymyn. "Menen itsekin tästä syömään jotain", tuo ilmoitti ja käveli portaikkoon. Kun isä oli varmasti kuuloetäisyyden ulkopuolella, niin Liana käänsi katseensa minuun ja nyökäytti päällään huoneensa suuntaan. Kohotin pienesti kulmiani, koska en ollut ihan varma, mitä tyttö oikein tarkoitti. Tuskin tuo sentään uusintakierrosta halusi, mutta jotain Lianalla oli mielessään.