BAD BOYS | Yoonmin Fin

luku 30

Jiminin nk

Katsoin itseäni peilistä, hengitin syvään ja yritin pitää kyyneleet sisälläni. Suoristin vielä kravattiani ja pyyhkäisin mustan hiussuortuvan silmiltäni. Nostin lattialta kasan vaatteita, lämpimiä ja pehmeitä. Yoongin vaatteita. En halunnut pojan olevan yksin olon lisäksi kylmissään. Aioin antaa ne hänelle viimeisenä lahjana.

Nostin tärisevin käsin hupparia kohti kasvojani. Se tuoksui kaikilta niiltä kerroilta kun vanhempi oli halannut minua kun olin surullinen, kun parin päivän erossa olon jälkeen olin hypännyt tuon kaulaan. Kyyneleet kirvelivät ikävästi silmä kulmiani. Enkä voinut pidättää niitä.

Tunsin lämpimän käden olkapäälläni. "Jimin nyt pitäis mennä" Seokjin hymyili surullisesti äitini tuon takana. Suoristin puvun takkiani ja astuin molempien ohi lähtien eteiseen päin.

Niin kliseiseltä kuin se vaikuttaakin, istuin Jinin auton takapenkille, kukaan ei sanonut sanaakaan tuijotin vain ikkunaan piiskaantuvia sadepisaroita. Kuka päätti Yoongin lähtevän viimeiselle matkalleen sateessa? Tai kuka päätti hänen lähtevän tuolle matkalle... Poika oli nuori, elämä edessä mutta koskaan et tiedä mitä huomenna käy tai tuleeko huomista enää.
Olin niin vihainen, en Yoongille, vaan itselleni. Seisoin vain siinä katsoin kun vanhempi lyyhistyi voimattomana.

-

Kävelin kirkon käytävää pitkin, valkoinen kaunis arkku edessäni. Se muutaman kymmenen metrin matka tuntui ikuisuutta pidemmältä, rintaa puristi, kyyneleet valuivat, en ole koskaan halunnut mitään niin paljoa kun nyt, haluisin maata Yoongin sijasta arkussa, halusin pojan olevan onnellinen.

Se hetki kun arkkua laskettiin, se tunne oli jotain niin kamalaa. Ihminen ketä rakastin makasi tuossa, menossa hautaan. Mutta silti tapahtuma oli kaunis, minä hymyilin vaikka se sattui, tiesin että Yoongi sanoisi isot pojat ei itke babyboy ja se samainen virne loppuun. Kaikki muistot vilistivät mielessäni arkun laskeutuessa, hyvät ja pahat.

-

Oloni oli tyhjä, silmäni olivat ihan turvonneet ja niitä kirveli aina silmiä sulkiessa. Tuijotin huoneeni kattoa, olin pyytänyt josko saisin olla yksin kyllä minua kuunneltiin, äitini ja Namjoon olivat lähteneet jonnekin ei minua kiinnostanut, ei oikeastaan mikään muukaan. Minua ei kiinnostanut kuolenko nyt vai monen vuoden päästä, halusin vain tuntea vanhemman lämmön, haistaa tupakan ja hajuveden sekoituksen ja vetää käteni tuon silkkisten hiuksien läpi. Mutta ei, se ei ollut enää mahdollista. Minun Min Yoongi oli poissa.