Escape the darkness//IN FINNISH

Luku 24

Pienen epäröinnin jälkeen Jaxon vastaa suudelmaani pienesti, hiukan varovasti. En kumminkaan näytä hänelle kuinka onnellinen olen tästä. Kuinka onnellinen olen siitä, että hän ei työntänyt minua pois luotaan.

Lopulta happemme rupeaa kumminkin loppumaan, joten Jaxon vetäytyy hiukan kauemmaksi. Hän katsoo ruskeisiin silmiini, eikä irrota katsettaan minusta. Parin sekunnin jälkeen alkaa kuuluu taputusta, joka havahduttaa minut takaisin tähän maailmaan. Olen niin iloinen, että en edes välitä Brodysta, joka istuu aivan varmasti katsomassa minua.

"Mennään." Jaxon sanoo ja nappaa ranteessani kiinni. En pane yhtään vastaan, vaan lähden hänen peräänsä. Katson vaivihkaa pöytää, jossa minä juuri söin. Sarah seuraa meitä katsellaan hämmentyneenä, mutta en näe enää ollenkaan Brodya.

Kävelemme hiljaisuudessa, kun Jaxon johdattaa meitä käytävällä eteenpäin. Ihmisiä ei hirveämmin näy, joka on oikeastaan ihan hyvä.

Jaxon avaa pukuhuoneen oven ja minä menen huokaisten hänen edestä sisään. Tästä paikasta on kyllä tulossa paikka, jonne minut raahataan juttelemaan. Tämä on jo kolmas kerta tänään.

"Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?" Jaxon kysyy minulta ja istahtaa alas. Hän katselee minua, enkä saa mitään sanoja suustani. En ole puhunut hänen kanssaan lähes kahteen viikkoon, joka on tuntunut ikuisuudelta.

"En oikeastaan ajatellut."

"Minä huomasin sen." Jaxon murahtaa ja sulkee silmänsä. Hän vastasi suudelmaani, mutta voihan sen johtua ikävästä. Tai siitä, että Jaxon ei halunnut nolata minua kaikkien edessä. Tämä on kumminkin tapahtunut, joten turha sitä on enää murehtia. Tehty mikä tehty.

"Minua ei kiinnosta muiden mielenpiteet, eikä sinuakaan pitäisi kiinnosta", sanon mahdollisimman napakasti, mutta Jaxon sattuu olemaan samanlainen jäärä kuin minä.

"Sinua pitäisi kiinnosta. Brody oli tuolla ruokalassa ja niin oli myös todella moni susi!" Jaxon suorastaan huutaa ja avaa silmänsä.

"Minua ei kiinnosta." Toistan itseäni ja Jaxon nousee pystyyn. Hän kääntää silmänsä omiini ja katselee minua hetken. "Sinä olit huolissasi siitä, että mitä minulle tapahtuu", jatkan ja odotan Jaxonilta jotain nyökkäystä varmistukseksi.

"Niin", hän lopulta sanoo.

"Sinä et voi päättää tätä yksin. Sinun olisi pitänyt puhua minulle siitä. Kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu. Minä osaan huolehtia itsestäni ja aion myös tehdä niin. Minä en halua heittää kaikkea hukkaan, Jaxon! Se olisi vain todella typerää. Meidän pitää taistella!"

Tunnen hengitykseni kiihtyneen ja vedän syvään henkeä. Yritän rauhoitella hengitystäni ja suljen silmäni. En uskalla enää avata niitä. En tiedä mitä Jaxon ajattelee ja se pelottaa minua. Pystyn tunnistamaan hänen kasvoiltaan vaan ärtymyksen ja vihan. Häntä on niin mahdoton lukea.

"Alexis?" Jaxon kysyy ja tunnen hänen astuvan aivan eteeni. En avaa silmäni, vaikka kuinka mieleni tekisi. Pidän silmäni kiinni, kunnes tunnen Jaxonin sormet leuallani. Aukaisen silmäni ja käännyn välittömästi katsomaan häntä. "Sinä olet oikeassa. Olen pahoillani. Minua vaan oikeasti pelottaa, että sinulle tapahtuu jotain. Thomas on ehkä poissa, mutta sudet ja metsästäjät eivät ole hävinneet."

"Minä tiedän. Tiedän kumminkin myös sen, että selviämme tästä jos niin haluamme", sanon ja en voi oikeastaan keskittyä muuhun, kun Jaxonin sormin leuallani. Ne ovat lämpimät ja tunnen hyvän olon leviävän kehooni. En voi kumminkaan estää pientä jännitystä tai pelkoa fritsuista. Tiedän, että Jaxon suuttuisi siitä ihan hirveästi, enkä todellakaan ihmettelisi.

"Oletko oikeasti sitä mieltä?" Jaxon kysyy ja minä nyökkään hänelle. Jaxon on hetken paikallaan, kunnes nojautuu hieman eteen. Hän laskee huulensa omilleni varovasti ja tunnen kuinka huuliani rupeaa hiukan kihelmöimään. Minulla on ollut niin kova ikävä näitä huulia ja koko ihmistä. En olisi ikinä uskonut, että voisin ikävöidä Jaxonia, mutta asioita sattuu vaan tapahtumaan joskus. Tässä tapauksessa kävi juuri niin.