Sairas, sairaampi, kuollut

{8} "Mä tiedän kaiken... ja näin ikkunasta"

Heräsin yksin, pimeässä huoneessani. Olin jo sulkemassa silmiäni, kun muistin tekstin joka minun täytyi kirjoittaa. Hätäännyin ja juoksin laittamaan valot päälle. Silmäni puolikuolivat, mutta nyt tärkeämpää oli saada teksti valmiiksi. Katsoin valkoista seinäkelloani. Kello on kolme aamuyöstä. 

"Mahtava Mikael, sä et saa mitään aikaan!" ajattelin.

Nostin paperin lattialta, ja katsoin sitä ihmeissäni. Paperin molemmat puolet olivat täynnä tekstiä, muttei minun käsialallani.

"Ei helvetti!" sanoin ääneen ja juoksin huoneeni ovelle. Avasin oven ja katsoin käytävän toisella puolella olevaa ovea. Näin pientä valoa oven alta ja tiesin Oscarin olevan vielä hereillä. Avasin tuon huoneen oven ja kurkistin oliko poika vielä hereillä.

"Oscar?" kuiskasin ja tuo käänsi katseensa minuun. Hän näytti kamalalta. Tuon silmät olivat punaiset ja väsyneen näköiset.

"Mik-miksi sä oot vielä hereillä", tuo kysyi hiljaisella äänellä ja laski päänsä alas. Poika pyyhkäisi poskeaan ja nyyhkäisi nopeasti.

"Hei, onko kaikki hyvin?" kysyin ja tuo nosti päänsä uudelleen katsomaan minua. Sydäntä särkevä katse tuijotti minua suoraan sieluun. Oscarin poskilla tulvi kyyneleitä ja pian hän purskahti kunnon itkuun.

Juoksin nuoremman luokse ja otin tuon halaukseen. Oscar istui hetkenpäästä syliini ja itki siinä hiljaisesti.

"Hei mikä on?" kysyin hiljaisesti ja kohotin tuon katseen katsomaan itseäni.

Katsoin poikaa silmiin ja pyyhin kyyneleet tuon kasvoilta.

"Kaikki vaan sanoo sulle, että hyvin se menee... ja niinhän mäki sanoin, mut ei se oo totta. Mä en halua että sä vaan jäisit ysille yksin ja me muut vaan lähdetään kuin kaikki olis hyvin! Mutta mun elämä lähtis raiteiltaan. Vaikka asutaankin saman katon alla, niin... ei mun elämä olis enää samanlaista jos et pääsis luokalta. Ja tiedän että sun tekis välilla vaan mieli vaan tukehduttaa mut jollain tyynyllä ku oon tällanen mölyapina, joka juoksee pitkin koulua ku pikkulapsi, mut välitän susta silti ihan vitusti! En vois jättää sua sellaseen tilanteeseen et itket yksin huoneessas, ja kirjotat tenttii johon sulla on vain yksi vitun päivä aikaa! Kuule, mä tiedän susta kaiken. Mä tiedän sun lempi värin, lempi ruuan, mut tiedän susta myös asioita, joita KUKAAN muu ei tiedä. Tunnen sut läpikotaisin, ja siksi en kestäis, jos jäisit jälkeen. En pystyis elää itteni kanssa, jos me muut kolme päästään lukioon, mutta sä jäät vielä vuodeksi ysille, en vaa kestäis sitä. Vaikka mentäiski eri kouluihin, niin silti olisin onnellinen, mutta jos jäät ysille, en enää muista miten hengitetään. Ja siks, teen kaikkeni sen eteen että pääset ysiltä, vaikka sen hinta olis, että mä jään. Oot mulle tärkee ja tosi rakas. Kuin veli. Ja siks en jätä sua koskaan yksin, tai ulkopuolelle!"

Nyt on minun vuoroni unohtaa miten hengitetään. En saanut sanaa suustani. Otin Oscarin halaukseen ja pitelin häntä siinä niin kauan kuin pystyin.

"Mäkin rakastan sua... ihan vitusti", naurahdin ja irtauduin halista.

Pyyhin kyyneleet tuon kasvoilta ja tuo teki saman minulle. Naureskelimme kaikille tyhmille jutuille mitä keksimmekään, kunnes molempia rupesi väsyttämään. Oscaria väsytti ennen minua, mutta tuo ei suostunut nukahtamaan ennenkuin minä nukahtaisin. Aika söpöä. Lähdin tuon huoneesta, ja sanoin vielä pikaiset heipat. Mutta yhtäkkiä ovikello soi.

"KUKA HELVETTI MEILLE NY TÄHÄN AIKAAN TULEE!?" Oscar huutaa huoneestaan ja tulee sieltä pian. Tuo ryntää ovelle ja avaa sen. Hän oli jo huutamassa henkilölle joka oli ovella, kunnes huomasin.

"William?" kuiskasin ja kävelin nuorimman ohi halaamaan poikaa.

"Mitä sä teet täällä?" Oscar kysyi takaani.