Ei ollut vastaan väitettävää. Kyllä se on ihastus. Mä olen suorastaan rakastunut Changbiniin... mä oikeasti tiedän, että ollaan tunnettu sen kanssa vasta tosi vähän aikaa, ja niin. Mutta se vaan on ihminen, josta mä pidän, se on juuri sen tapainen. Mutta mä kuitenkin kyllä tiesin, että Changbinilla riittäis tyttöjä vaikka muille jakaa, eikä se ole homo.
-
Tänään taas oli koulua. Mä heräsin normaaliin tapaani, ja puin päälle ekat vaatteet mitkä käteeni sattui.
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Tallustelin keittiöön, ja söin pari leipää, samalla kun selailin puhelintani. Pesin hampaat, kerrankin kuin muistin. Nappasin repun, huusin heipat vaikka olin yksin, ja lähdin kohti koulua.
Näin Jisungin ja Minhon taas ällösöpöilemässä, ja jouduin taas mennä kolmanneksi pyöräksi. No, oli musta ihan huvittava seurata niiden kahden touhuja. Vaikka tunsin oloni hyvin no.. sinkuksi?😂 Ennen pitkää sain noista kahdesta kuitenkin tarpeekseni, ja lähdin luokkaan.
-
Lounaaseen mennessä, jotain oli kuitenkin tapahtunut. Mä nimittäin en nähnyt Jisungia tai Minhoa missään, yleensä ainakin Minho oli ajoissa siellä. En vaan kehdannut mennä Chanin, Changbinin ja Hyunjinin kanssa yksin, niin mä istuuduin yksin. Samassa siinä istuskellessa muistin, että äiti ja muut jonnet tulee tänään kotiin! Oli mulla jo vähän ikävä. Pelkäsin vaan että jään kiinni niistä bileistä. En mä vois jäädä, niistä oli jo aikaa.
Lounas oli loppu, ja lähdin luokkaan. Silloin mä näin juuri sen mun parhaan kaverin kävelemässä ulos poikien vessasta, vieläpä poikaystävänsä kanssa ja molempien kaulat ihan liiloina. voi herttileijaa jumalan siunausta mä ajattelin. Annoin Jisungille vain "😳" katseen, kun se käveli miehineen ohitseni. Jatkoin matkaani sitten enkunluokkaan. Englanti on yks mun lempiaineista, ja oon hyvä siinä. Tarkoitan siis.. onhan mun äidinkieli englanti. Se ei nyt liity asiaan mitenkään. Jisungista en sitten kuullut koko loppupäivänä mitään. Ees Changbin ei tullut mun kanssa, niin olin aikalailla yksin kokopäivän.
-
Koulupäivän loputtua, lähdin kotia kohti. En oikeesti tehnyt yhtään mitään, makasin sängyssä ja stalkkasin Changbinin someja. Kunnes illalla päätin nousta ja lähteä ihan vaan lenkille. Kello oli jotain yhdeksän paikkeilla, niin alkoi jo olemaan melko hämärää. Kuulokkeet korvissa mä kävelin, ja joissain kohtia juoksin.
Hetken päästä mä kuitenkin tajusin, että joku seuraa mua. Vilkaisin taakseni, ja siellä tosiaan oli tumma hahmo. Kovensin tahtiani, aloin melkein juosta. Se, joka seurasi mua, juoksi myös. Nyt olin varma että se oli mun perässä. Se oli saavuttamassa mua, mutta tajusin että mun on pakko juosta kovempaa. Aloin juosta niin kovaa, kun mun jaloista lähti. Mä olin paniikissa, enkä ollut koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiennyt mitä mun piti tehdä, niin mä vaan juoksin, ja toivoin ettei se ketä mua seurasi, ikinä saavuttaisi mua.
Olin juossut kovemman tovin, ja mua silti seurattiin. Sitten, mä vain kaaduin. Tunsin aivan järkyttävää kipua. Hätäännyin melkein samaantien ja yritin nousta. Mä en kuitenkaan päässyt ylös, niin kovin mua oli sattunut. Kiljuin ja huusin apua ja tunsin jo kyynelten virtaavan poskillani, ja ajattelin vaan että tähän kaikki nyt sitten varmaan loppuu.
Tummiin pukeutunut hahmo oli juuri mun luona, ja tekemässä mulle jotain, varmaan lyömässä. Mutta silloin mä kuulin aivan järkyttävän huudon, jota myös tämä mua seurannut henkilö pelästyi. Katsahdin huudon suuntaan, ja näin jonkun matkan päässä seisovan lyhyen pojan. Oliko hän tullut pelastamaan mut? Henkilön kävellessä lähemmäs.. hetkinen.. Changbin! Yhtäkkiä unohdin kaiken kivun, ja olin niin iloinen. Changbin juoksi meidän luo ja alkoi vain niinkuin hakata mun seuraajaa. Tuo kuitenkin pääsi pakenemaan, jolloin Changbin kääntyi mun puoleen. "Ootko sä kunnossa?! Mitä ihmettä tapahtui???" Tuo kyseli multa huolissaan. Mä en voinut muuta kuin hymyillä ja nyökätä. Samantien tunsin oloni typeräksi. "J-joo, olen kunnossa. Mun polvi vain sattuu, enkä pääse ylös yksin" Sopersin. "Anna mä autan" Changbin sanoi, samassa auttaen mut ylös. Pystyin onnekseni seisoa. "Mä en tiedä mitä tapahtui, olin vaan kävelyllä kun tuo alkoi seurata mua, eikä mitään hajua kuka se oli" Sanoin. "En mäkään tiedä, tuu niin autan sut kotiis" Vanhempi sanoi lempeästi. Tuota mä rakastin tuossa pojassa. Nyökkäsin.
Lähdettiin kävelemään meillepäin, mun jalkaan sattui, mutta Changbin auttoi mua. En tiedä missä mä olisin nyt ilman tuota poikaa. Älysin meille saapuessa, että mun perheen piti tulla kymmenen aikoihin, ja olin lähtenyt yhdeksältä, kello tais olla jo yli kymmenen. Avasin ulko-oven avaimilla, ja näin äidin ilmestyvän eteiseen, se katsoi mua ja Changbinia kummissaan. Myös mun vanhempi veli Myungsoo oli ilmestynyt meidän luo. (A/N) Felixillä ei oo oikees elämäs veljeä, mut nyt on🤬 Seisoin siinä vaan ihan hölmön näkösenä. "Felix satutti jalkansa, kun kaatui lenkillään, ja mä satuin huomaamaan omalla kävelylläni." Changbin tajusi möläyttää. "Ai! No kiitos paljon!" äiti vastas. Changbin näytti tuolle pienen hymyn, jonka takia mun sydän melkein räjähti.
Kiitettyäni Changbinia, tuo lähti. Istuin sohvalle, ja äiti alkoi hoitaa mun jalkaa, siinä oli vain pieni venähdys tai joku sellainen, en mä tiedä lol. Äidin siihen laitettua jotain harsoja ja sellaisia, istuuduttiin kaikki syömään, ja puhumaan niiden reissusta. Olihan mulla ollut aivan järkyttävä ikävä niitä, eniten ehkä mun nuorempaa veljeä. Ainakin tuon kanssa pelaamista. Se oli aina helppo voittaa.
Kello alkoi kuitenkin olemaan aika paljon, niin sanottuani hyvät yöt menin huoneeseeni ja hyppäsin sängylleni. "Ai niin ne läksyt!" huudahdin. Aloin sitten läksyjä siinä väkisin vääntämään. Sain ne tehtyä, ainakin jotenkin. Sitten mä hyppäsin sänkyyni peiton alle, riisuin vielä vaatteeni. Selailin puhelintani kunnes nukahdin.
Kiitos 200 lukijaa🤪❤️ ja anteeks kirjoitusvirheet😂👍🏼
