Psyko || Taekook

04.

"Ei! Ette te voi lukita minua tänne!" Taehyungin ääni kaikui huoneessa, johon hänet oli juuri saatettu. Huoneen ovi oli tietenkin lukittu hänen perässään.

Talo oli sisältäpäin kieltämättä todella hieno. Taehyung oli luullut joutuvansa sidotuksi johonkin kellariin, joten oikeastaan hänen olisi pitänyt olla kiitollinen saadessaan itselleen huoneen. Ja vieläpä hienon huoneen.

Kun Taehyung lopulta menetti voimansa oven hakkaamiseen ja huutamiseen jotka eivät olleet tuottaneet tulosta, hän kääntyi hitaasti ympäri katsomaan huonetta. Hän henkäisi tahtomattaan, sillä se oli kaunis. Tapetti oli hieman vanhanaikainen, mutta sisustus käänsi huomion pois siitä. Huoneen keskellä oli suuri parisänky, joka näytti hyvin pehmeältä ja houkuttelevalta. Seinällä oli kokovartalopeili, jonka reunuksia koristivat kultaiset yksityiskohdat. Huoneen seinillä oli myös suuri ikkuna, josta avautui näkymä etupihalle, jossa musta pakettiauto jolla he olivat saapuneet oli parkkeerattu.

Taehyung nielaisi hermostuneena. Miksi hän oli saanut niin hienon huoneen itselleen? Aikoivatko kidnappaajat tappaa hänet, ja yrittivät tehdä hänen viimeisistä päivistään mahdollisimman mukavia? Hoseok oli kyllä sanonut, että he olisivat jo tappaneet hänet jos olisivat halunneet, mutta ei hänen sanaansa tietenkään voinut luottaa. Mistä Taehyung olisi voinut tietää, jos Jimin makaisikin juuri tällä hetkellä jossakin kellarin lattialla kuolleena? Viimeksi kun Taehyung oli nähnyt parhaan ystävänsä, tämä oli ollut vain puoliksi tajuissaan ja kaksi kidnappaajaa olivat taluttaneet häntä sisään taloon.

Taehyung valui hitaasti seinää pitkin lattialle istumaan.

"Jimin, ethän sinä ole kuollut?" hän kuiskasi hiljaa tyhjään huoneeseen, kyynelten valuessa hitaasti alas hänen poskiaan. Taehyung ei tiennyt mitä tekisi, jos Jimin ei olisi elossa. Ei luultavasti mitään, koska hän olisi kuitenkin lukittuna tähän kirottuun huoneeseen.

Taehyung nyyhkytti hiljaa polviinsa, ja antoi itsensä valloa itsesäälissä.

Noin puolelta tunnilta tuntuneen ajan jälkeen huoneen oveen koputettiin. Huoneessa ei ollut kelloa, joten Taehyung ei voinut olla varma. Hän säpsähti ja iski päänsä seinään nostaessaan sen niin äkillisesti polvistaan. Hän ei kuitenkaan edes tuntenut kipua kun hän kompuroi hieman puutuneille jaloilleen niin nopeasti kuin pystyi.

Juuri kun Taehyung pääsi pystyyn, huoneen ovi aukesi. Sen ulkopuolella seisoi yksi rikollisista. Taehyung tunnisti hänet Jungkookiksi. Hänellä ei ollut enää maskia kasvoillaan, ja hän oli vaihtanut kokomustan asunsa tavallisiin vaatteisiin. Oli melkein huvittavaa nähdä Jungkook pukeutuneena tavalliseen T-paitaan ja farkkuihin. Asu ei kuitenkaan huijannut Taehyungia. Jungkook oli yhä se sama rikollinen, joka oli painanut asetta Taehyungin takaraivoon.

Taehyung älähti ja peruutti hyvin nopeasti niin pitkälle huoneeseen kuin pystyi, kunnes hänen polvitaipeensa törmäsivät sängyn reunaan, ja hän oli lähellä kaatua sängylle. Taehyungin silmät tuntuivat kuivilta kaiken sen itkemisen jälkeen, ja hän pyyhki niitä nopeasti samalla kun katsoi Jungkookia koko vartalo jännittyneenä ja valmiustilassa.

Jungkook kurtisti kulmiaan. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen, ja se sai hänen T-paidan alta paistavat hauiksensa näyttämään entistä suuremmilta. Taehyung nielaisi kuivalla kurkulla, kun hän tajusi ettei hänestä tappelussa olisi minkäänlaista vastusta Jungkookille. Hitaasti Jungkook astui sisään ovesta huoneeseen. Taehyung päästi kurkustaan lähes vinkaisulta kuulostavan äänen. Hän kuulosti haavoittuneelta eläimeltä, mikä ei ollut mihin hän tähtäsi. Ennemminkin hän olisi halunnut kuulostaa uhkaavalta.

"Älä tule yhtään lähemmäs", Taehyung sanoi matalalla äänellä. Hän oli ylpeä, kun hän onnistui pitää äänensä lähes tasaisena ja se värisi vain hieman. Taehyung yritti katsoa Jungkookia uhkaavasti, mutta se oli varmaankin hyvin toivotonta sillä hän näytti juuri siltä kuin olisi itkenyt tunnin putkeen – mikä oikeastaan oli totta.