Anything for you

23.

Tuijotan valokuvaa hämmentyneenä. Tämän täytyy olla jotain pilaa.

"Okei, tätä kuvaa on selvästi muokattu. Te ootte ottanut musta kuvan ja laittanut sen eri taustalle. Koska ei kukaan voi näyttää näin paljon samalta, kuin 'oma äitinsä."

Carter ottaa valokuvan kädestäni ja katsoo sitä kaihoisasti.

"Ei Thea. Tässä kuvassa on Cassandra. Minun vaimoni ja sinun äitisi."

Okei, okei...Tämä on erittäin outoa ja erittäin suurella todennäköisyydellä keksittyä. Carter on selvästikin hyvin sairas mies, joka pelleilee kanssani saadakseen minut sekoamaan. Minun pitää vain pitää pääni kasassa ja keskittyä vaikkapa pakenemiseen.

Lähden kävelemään hitaasti kohti lastenhuoneen ovea. Carter tuijottaa edelleen valokuvaa eikä tunnu huomaavan, että en ole enää hänen vierellään, joten uskaltaudun avaamaan oven. Ehdin ottamaan vain yhden askeleen, kun törmään johonkin.

"Herra Smith. Onko tilanne hallinnassa?"

Tuijotan mustaan pukuun pukeutunutta miestä. Hän tuijottaa mitäänsanomattomalla ilmeellä Carteria ja odottaa ilmeisesti käskyä.

"Kyllä, kaikki on hyvin. Voit sulkea oven."

Luulen jo, että pääsen karkaamaan, koska Carter ei sano minusta sanaakaan, mutta sitten tyly pukumies työntää minut takaisin huoneeseen ja sulkee oven takanani.

"Hei! Mä haluun ulos!"

Hakkaan ovea pari kertaa ja yritän avata sitä, mutta mitään ei tapahdu. Aikooko Carter oikeasti pitää minut lukittuna täällä? Ja vielä hänen kanssaan? Mahtavaa.

"No mikäs on sun suunnitelma?"

Carter nostaa katseensa valokuvasta ja katsoo minua melkein jopa surullisella ilmeellä. Aivan kuin hän säälisi minua.

"Thea. Ei tämä ole mikään sairas suunnitelma, jolla yritän saada aikaiseksi jotain pahaa."

Carter laskee valokuvan kirjoituspöydälle.

"Tässä on kyse jälleennäkemisestä ja isästä ja tyttärestä, jotka ovat löytäneet toisensa kaikkien näiden vuosien jälkeen."

Onko tämäkin joku juoni? Miksi ihmeessä Carter puhuu tuolla tavalla? Aivan kuin hän oikeasti välittäisi.

"Olen niin pahoillani, että et saanut sellaista lapsuutta, kuin olisit ansainnut. Sinun olisi pitänyt saada kasvaa täällä vapaana. Juosta rantaviivaa pitkin palmujen lomassa ja katsella turkoosia merta. Sen sijaan jouduit siirtymään perheestä toiseen ja luulit, ettei kukaan välitä sinusta."

Yritän antaa Carterin sanojen virrata toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta en pysty siihen. Palaan noihin ikäviin muistoihin, jotka olen niin kovasti yrittänyt unohtaa ja yksittäinen kyynel lähtee valumaan pitkin poskeani. Pyyhin sen nopeasti pois, koska en halua, että Carter saa tietää, kuinka paljon hänen sanansa oikeasti vaikuttavat minuun.

"Ei se aina ollut noin hirveää kuin sä kuvailit. Mulla oli kavereita ja Toronto oli ihan mukava paikka varttua."

Carter ottaa askeleen minua kohti.

"Tiedän. Sinulla on varmasti ollut mukaviakin hetkiä ja olet ollut onnellinen. Ainakin minä todella toivon niin, koska muuten en antaisi itselleni ikinä anteeksi."

Huomaan, että Carter kävelee lähemmäksi minua, mutta en kuitenkaan tee elettäkään liikkuakseni.

"Olet etsinyt sinua niin kauan. Koin valtavan suurta syyllisyyttä monta vuotta, itse asiassa koen edelleen. Minun tehtäväni isänä oli suojella sinua, mutta en pystynyt siihen. En pystynyt edes pitämään omaa vaimoani hengissä oman lapsensa ensimmäiseen syntymäpäivään asti."