Anything for you

29.

Kävelen Rosen perässä hiekkatietä pitkin. Hän kaunisteli hieman matkan pituutta. Tuntuu, kuin olisimme kävelleet tunnin pimeässä metsässä keskellä ei mitään. Ja kaiken lisäksi juuri äsken alkoi vielä satamaan vettä.

Olisin varmaan jo paleltunut kuoliaaksi, ellei Rose olisi antanut minulle takkia. Hän oli kuulemma aavistellut, että saattaisin tarvita lämpimämpää päällepantavaa.

Kävelimme aluksi sanomatta sanaakaan. Olin vielä järkyttynyt kuulemastani tiedosta ja kaikesta hulluun perheeseeni liittyvästä. Nyt olen jo hyväksynyt kuulemani asiat, mutta olen silti vielä hieman pyörälläni tästä kaikesta.

Hetki sitten olin vielä kaikkien säälimä pikkutyttö, joka kierteli sijaiskodista toiseen, mutta nyt minulla on äiti ja isä. He eivät kylläkään olleet ihan kuvittelemiani ihmisiä, mutta ainakin Rose vaikuttaa ihan mukavalta. Ja suhteellisen normaalilta ottaen huomioon kaiken, mitä hän on joutunut kestämään.

Carter taas alkaa koko ajan vaikuttamaan pahemmalta ihmiseltä. Kun ensimmäinen kerran kuulin hänestä, en ajatellut, että hän tulisi olemaan näin iso osa elämääni. Ajattelin, että saattaisin törmätä häneen kerran tai pari, mutta muuten hän vain olisi yksi monesta ihmisestä, joita olen tavannut elämäni aikana.

Olen toisaalta iloinen, että sain tavata hänet ennen kuin sain tietää hänen todellisesta luonteestaan. Sain hetken aikaa elää onnellisessa haavemaailmassa, jossa minulla oli rakastava isä, vaikkakin hän ei ollut täydellinen. Ei lähellekään.

"Enää pari sataa metriä. Mun muistaakseni ton käännöksen jälkeen voi jo nähdä asunnolle."

"Sä sanoit tolla tavalla just muutama minuutti sitten. Ja sen käännöksen takana oli vaan lisää metsää."

"No siitä on jonkin aikaa, kun mä oon viimeks käynyt täällä. Ja mikä kiire meillä on tässä kävellessä."

"No mä ainakin olisin mieluummin sisällä lämpimässä enkä keskellä metsää vesisateessa. En sit susta tiiä."

Rose pyörittää päätään ja naurahtaa hiljaa.

Kävelemme tietä pitkin ja kulman takaa tulee näkyviin kaksikerroksinen kivinen mökki.

"Hah, sanoinhan, että me ollaan lähellä."

"No toihan näyttää kivalta. Tommonen vanha ja söpö mökki. Kenen se muuten on?"

"Mä omistan tän mökin. Se kuului aikoinaan mun vanhemmille, eli sun isovanhemmille."

"Okei."

En ole tullut edes ajatelleeksi isovanhempiani. Totta kai Rosella ja Carterilla on vanhemmat.

"Onks sun vanhemmat vielä elossa?"

Rose pyörittää päätään.

"Ei. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja isä heti perään. Mutta ne eli kuitenkin hyvän ja pitkän elämän."

Hymyilen haikeasti Roselle. Oli varmasti rankkaa menettää vanhempansa, mutta jos he saivat kerran elää hyvän elämän, niin en näe mitään syytä olla surullinen. Olisi toki ollut mukavaa tavata heidät.

"Onks sulla muita sukulaisia, jotka olis elossa?"

"Mulla on sisko, Anna, mutta me ei olla oltu tekemisissä muutamaan vuoteen. Annalla on kaksi lasta. He ovat sinua kylläkin paljon nuorempia."

Nyökkään ja kuuntelen tarkkaavaisena Rosea. Tuntuu oudolta kuulla omasta suvustaan, jota minulla ei vielä hetki sitten ollut.

Astumme mökin pihaan ja Rose kaivaa avaimet taskustaan. Vanha ja raskas puinen ovia aukeaa hitaasti ja narinan saattelemana ja astun Rosen perässä sisälle.