Anything for you

5.

Olen istunut yksin sellissäni jo jonkin aikaa. Ajantajuni on hämärtynyt, mutta jos minun pitäisi arvata, kuinka kauan olen ollut täällä, niin veikkaisin muutamaa tuntia. Vatsani on alkanut kurnia ja minua heikottaa. Olisiko lasi vettä liikaa vaadittu? Jos minut voidaan kerran kidnapata, kuljettaa tänne ja lukita selliin, lasi vettä ei pitäisi olla kaukaa haettua.

Vatsani kurnii jälleen kerran. Yritetäänkö minut näännyttää nälkään? Olen lukenut jostain, että ihminen voi selvitä ilman ruokaa pitkiä aikoja. Jopa viikon. Mutta ilman vettä ei pitkälle pötkitä. Huoneessa ei ole mitään syöntikelpoista ja taivas on pilvetön, joten sadevettäkään ei ole tulossa.

Nousen ohuelta patjaltani ja menen sellin oven luo. Ovi on metallikaltereisen seinän oikealla puolella ja se on lukossa. Kuinkas muutenkaan. Iso metallinen lukko on oven ulkopuolella. Olen yrittänyt rikkoa sitä jo moneen kertaan, mutta siihen ei ole tullut naarmuakaan. Käsivarteni sen sijaan ovat kärsineet. Niihin on tullut lukuisia mustelmia kaltereiden hakkaamisesta. Hieron vasenta kättäni varovasti. Iho tuntuu aralta ison liilat mustelman kohdalta.

Kiedon käteni kehoni ympärille. Ulkona on alkanut tuulemaan, ja selliin virtaa ikkunasta kylmää ilmaa. Muistan katsoneeni Toronton säätiedotuksen seuraavaan viikkoon asti, ja lämpötilan piti nousta jopa 35 asteeseen. Jokin ei nyt täsmää.

Olin autossa tajuttomana, ties kuinka kauan. Minuthan on voitu kuljettaa ihan minne vain. Mutta tuskin kuitenkaan ulkomaille. Olisihan minun pitänyt herätä, jos olisin joutunut lentokoneeseen. Mutta, entä jos me ajoimme rajan yli Yhdysvaltoihin? Sydämeni alkaa hakkaamaan kiivaasti. Jo pelkkä kidnappaaminen on erittäin paha juttu, mutta omasta kotimaasta vieminen on jo jotain ihan muuta.

Kyyneleet sumentavat silmäni. En jaksa välittää niistä, joten annan niiden valua pitkin poskiani. Miksi minulle piti käydä näin? Jos vain olisin kieltäytynyt menemästä Amyn tyhmiin bileisiin, voisin olla yhä Torontossa ja suurin murheeni olisi tuleva matematiikan koe, johon en tapani mukaan ole valmistunut ollenkaan.

Kyyneleiden tulo yltyy entisestään ja nyyhkäisen hiljaa. Minulla on oikeasti maailman huonoin tuuri. Kenellekään muulle ei voi käydä näin.

Ryhdistäydy Thea! Ei itkemällä saavuteta yhtään mitään. Pyyhin kyyneleeni mekon helmaan ja hengitän muutaman kerran syvään. Sitten kävelen sellin ovelle ja alan potkimaan ja hakkaamaan sitä niin kovaa kuin pystyn.

"Päästääkää mut pois täältä! Mä haluan puhua teidän johtajalle!" Jos heillä edes on sellaista. "Kuulitteko te! Ette te voi vaan ottaa mua mukaan jostain helkutin metsästä ja sitten lukita likaiseen selliin!" Ääneni laskee hieman loppua kohden ja puren huuliani yhteen estääkseni kyynelten tulemisen.

Kuuntelen hiljaa, tuottiko pieni purkautumiseni tulosta. Ilokseni kuulen jostain askeleet, jotka lähestyvät selliäni. Kurkotan sellin kaltereiden välistä nähdäkseni tulijan. Hän on sama mies, jonka näin ensimmäiseksi herättyäni sellistä.

Peräännyn hieman ja tajuan vasta nyt ideani huonon puolen. Entä, jos minä keskeytin jotain tärkeää tai häiritsin miehiä, ja nyt he kostavat minulle ja saan kuulan kallooni? Soimaan itseäni ja mietin jo esittäväni nukkuvaa, jotta mies kävelisi ohi, mutta kuulen avaimen kiertyvän lukossa.

"Tule mukaani." Vilkaisen miestä kulmieni alta ja astun ulos sellistä. Mies sulkee oven takanani. Ja tarttuu sitten isolla kourallaan käsivarteeni. Ihan kuin minulla muutenkaan olisi mitään mahdollisuuksia aikuista miestä vastaan.

Tarkastelen käytävää, jota pitkin kuljemme. Sama harmaa kivi jatkuu seinissä, ja katossa on vanhoja hehkulamppuja. Huomaan, että oma sellini oli yksi monista. Sellejä on nopealla vilkaisulla ainakin pari kymmentä, mutta ne ovat kaikki tyhjiä. Yritän etsiä katseellani ikkunaa, jotta näkisin, miltä ulkona näyttää. Sitten voisin ehkä päätellä olinpaikkani. En kuitenkaan näe yhden yhtä ikkunaa, joten ideani valuu kasaan.