Anything for you

7.

"Samperi!" Meinaan kompastua polulla olevaan juureen ja saan viime hetkellä pidettyä tasapainon. Kun Nicholas pyysi minua ulkoilemaan, en ajatellut, että rämpisimme keskellä metsää ötököiden syötävänä. Suostuin mukaan mahdollisen pakenemisen toivossa. Ajattelin, että voisin yrittää karistaa Nicholaksen kannoiltani ja paeta niin pitkään, että löytäisin asutusta. Mutta nyt kun olemme kävelleet melkein tunnin, ja en ole nähnyt yhtäkään rakennusta tai ihmistä, alan katua. Nicholas vahtii minua kuin haukka saalistaan eli minulla ei ole mitään mahdollisuutta paeta ilman että jäisin kiinni.

Nicholaksen lähdettyä luotani tilasin pikaisesti vaatteita. En katsonut, paljonko vaatteiden lopullinen hinta oli, mutta ei se ainakaan pieneksi jäänyt. Vein puhelimen jollekin Nicholaksen alaiselle, joka toi minulle pinon miesten vaatteita. Jokainen vaate oli minulle aivan liian suuri, joten puin suuren valkoisen T-paidan päälleni ja istuin sängylleni.

Sitten sain loistoidean. En voisi yksin tutkia yhtiötä tai edes haaveilla ulos menemisestä, joten puin äkkiä harmaat collegehousut ja päätin mennä Nicholaksen luo ja kysyä mahdollisia hommia. Kysyin vastaantulevilta, mistä löytäisin Nicholaksen, ja he neuvoivat minut hänen toimistoonsa. En edes kuvitellut, että Nicholas ehdottaisi ulos menemistä, joten hämmennyin aluksi ehdotuksesta. Nicholas taisi huomata sen, joten väläytin äkkiä iloisen hymyn huulilleni ja suostuin ehdotukseen. Sitten suuntasin äkkiä omaan huoneeseeni ja puin ulkoilua varten saamani vaatteet päälle, jonka jälkeen suuntasin aulaan, jossa Nicholas jo odotti minua.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Keskellä Norjan metsää. Maisemissa ei kyllä ole valittamista. Suoraan edessämme on pieni puro, jonka vesi on suorastaan satumaisen kirkasta. Pystyn jopa erottamaan yksittäiset kalat.

"Kauanko me vielä meinataan kävellä? Tällä menoo me ei ehditä takas ennen pimeän tuloa." Kuulostan valittavalta uhmaikäiseltä, mutta en jaksa välittää. Jos en kerran pysty paeta, niin tämä reissu on aivan turha. "Kävellään vielä vähän matkaa ja käännytään sitten takaisin." Mumisen jotain epämääräistä vastaukseksi ja jatkan kävelemistä.

Kävelemme muutaman minuutin ajan, kunnes Nicholas pysähtyy äkillisesti. En ehdi pysähtyä, joten törmään totta kai häneen. Nicholas ei liikahdakaan törmäyksen seurauksena, mutta minä taas kaadun selälleni maahan. "Hitto! Oliko sun pakko pysähtyä tolla lailla varoittamatta?"

Nicholas katsoo minuun ja naurahtaa. "Anteeksi. En huomannut, että kävelit niin lähellä minua." Muljautan silmiäni ja nousen istumaan. Nicholas ojentaa minulle kättänsä, mutta työnnän sen pois ja nousen omin voimin ylös. Minähän en ole mikään neito hädässä, joka ei voi nousta ylös käyttämällä omia lihaksiaan, vaan tarvitsee siihenkin miehen apua.

Nicholas tuijottaa minua huvittunut ilme kasvoillaan. "Mitä sä siinä toljotat? Etkö ole ennen nähnyt naista, joka osaa nousta omin voimin seisomaan? Vai eikö kukaan ole ikinä kieltäytynyt sun avusta?" Hitsi, mistä tuollainen itsevarmuus tuli? Nicholashan on vaarallinen. Hän on voinut vaikka ottaa aseen mukaan! Tai ehkä hän toi minut tänne syrjään, jotta voisi tappaa minut ja hävittää ruumiini helposti! Kukaan ei tajuaisi etsiä minua Norjasta, ja vaikka minut löydettäisiin, ei ruumistani välttämättä enää tunnistettaisi.

Okei Thea, tämä alkaa mennä jo pahasti yliajattelun puolelle. Jos Nicholaksella on ase mukanaan, niin missä se edes olisi? Hänen kengässään? Tuskinpa. Ehkä hän vain oikeasti halusi näyttää minulle paikkoja, eikä murhata minua ja heittää ruumistani pusikkoon.

"Kieltämättä sinä olet ensimmäinen nainen, joka on kieltäytynyt avustani. Mutta tuijotin sinua, koska näytit niin huvittavalta pienessä raivonpuuskassasi." Että mitä?! Minähän en todellakaan näytä huvittavalta. Vai näytänkö? Ei, Nicholaksella taitaa viirata päässä, ja pahasti. Ehkä tämä vuoristoilma on sekoittanut hänen päänsä.