Anything for you

8.

Kuulen vaimeaa puhetta. Aivan kuin puhuja olisi seinän toisella puolella. En erota hänen sanojaan kunnolla, mutta saan sellaisen käsityksen, että hän puhuu minusta. Puhuja käy kiivasta keskustelua jonkun kanssa. Hän puhuu nopeasti pitämättä taukoja. Aivan kuin hän olisi huolissaan.

Kurkkuuni sattuu ja hengittäminen tuntuu hieman vaivalloiselta. Mitä minulle on oikein tapahtunut? Ja missä ihmeessä minä oikein olen? Yritän muistella viimeisimpiä tapahtumia, mutta aivoni lyövät tyhjää. En vain saa päähäni, miten olen päätynyt tänne. Ja missä "täällä" edes mahtaa olla?

Avaan varovasti silmäni. Kirkas valo häikäisee ja joudun aluksi siristämään silmiäni. Vähitellen alan erottamaan ympäröivää huonetta. Erotan vaaleat seinät ja pelkistetyt huonekalut. Takanani on jokin laite, josta kuuluu aina välillä piippaus.

Nousen varovasti kyynärpäideni varaan, puolittain istuvaan asentoon. Hetkinen. Jokin ei nyt täsmää. Tämähän on sairaalan huone! Mitä minulle on tapahtunut? Olenko loukannut itseni vai onko joku satuttanut minua? Tietääkseni kukaan ei joudu sairaalan ihan muuten vaan. Jotain on täytynyt tapahtua ja minun täytyy muistaa, että mitä.

Muistan, että lähdin Nicholaksen kanssa kävelylle, ja kävelimme ties kuinka pitkään. Minulla oli todella tylsää ja Nicholas vahti minua kuin kanaemo. Ihan niin kuin muka tietäisin, minne karata. Ja mitä edes tekisin karattuani? En osaa norjaa ja lähiseuduilla ei ole ollenkaan asutusta. Enkä varmasti olisi saanut juostua Nicholasta pakoon. Ellen olisi potkaissut häntä ja...hei. Miksi minä muistan potkaisseeni Nicholasta? Missä minä potkaisin häntä ja miksi? Päätinkö toteuttaa tyhmän paon, jota en ollut ajatellut loppuun asti ja olen sen vuoksi täällä?

Kaivelen muistiani ja vähitellen alan muistamaan tapahtumia, joiden vuoksi olen joutunut sairaalaan. Muistan olleeni Nicholaksen kanssa. Hän käveli edelläni ja idioottina päätin yrittää karata. Muistan metsän ja kuinka piilottelin kiven takana, mikä oli täysin turhaa, sillä Nicholas löysi minut melkein heti. Sitten sain älynväläyksen potkaista häntä...nooh herkkään paikkaan, jonka jälkeen lähdin juoksemaan pakoon. Sitten saavuin vesiputoukselle ja hyppäsin.

Muistot hukkumisesta saavat minut tärisemään. Muistan, kuinka en enää tietänyt, missä suunnassa pinta on ja aloin panikoimaan. Uin päättömästi johonkin suuntaan, ja kun vihdoin löysin oikean suunnan, en enää jaksanut uida pintaan asti. Keuhkoni antoivat periksi, ja minun oli pakko vetää henkeä. Vesi täytti nopeasti keuhkoni ja menetin tajuntani.

Miten minä voin olla näin tyhmä! Kuka nyt lähtee hyppäämään vesiputoukseen, kun ei edes tiedä, kuinka syvää vesi on. Ja olisihan minun pitänyt tietää, että tulen hukkumaan huonon tuurini takia. Ja uimataidoissanikin on lievästi sanottuna parantamisen varaa.

Mutta miten pääsin pois vedestä? En olisi millään päässyt tajuttomana pintaan, saati sitten rantaan. Tai sairaalaan. Jonkun on täytynyt tuoda minut tänne.

Muistan vahvat kädet, jotka kietoituivat ympärilleni, juuri ennen kuin menetin tajuntani. Kuka minut oikein pelasti? Kenelle olen henkeni velkaa?

Ainut henkilö, joka oli kanssani oli Nicholas. Mutta hänhän olisi hyötynyt suuresti kuolemastani. Hänen ei olisi tarvinnut pelätä, että jonakin päivänä karkaan ja paljastan hänen toimintansa poliisille. Ja osaan minä olla kyllä aika ärsyttäväkin eli hän olisi tehnyt itselleen vain suuren palveluksen antamalla minun hukkua.

Mietin pääni puhki, kuka muu olisi voinut pelastaa minut, mutta kaikki teoriani kuulostavat niin päättömiltä, että päädyn siihen vaihtoehtoon, että Nicholas pelasti minut. Hän siis hyppäsi perässäni veteen. Mahassani muljahtaa oudosti. Oliko Nicholas todella valmis riskeeraamaan henkensä pelastaakseen minut? Vai oliko hän käynyt vesiputouksella aikaisemmin, jolloin hän tiesi, että vesi on tarpeeksi syvää. Ehkä hän käy aina muutaman kerran viikossa vesiputouksella, kuuntelee hetken aikaa sen rauhoittavaa ääntä, ja menee takaisin yhtiöön. Mistä minä tiedän.