Anything for you

3.

Jalkoja särkee kävelystä. Lähdin Amyn luota melkein kolme tuntia sitten. Minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä, joten olen vain kävellyt vailla päämäärää. Tällä hetkellä kävelen jyrkkää metsäpolkua, jota peittää lukuisat männyn juuret.

Repun olkain hiertää ikävästi olkapäätäni. Otan repun pois selästäni ja katson ympärilleni. Amyn talolle johtava tie näkyy puiden lomasta ja pieni henkilöauto ajaa ohitseni. Kuski pitää katseensa tiessä.

Olen käynyt läpi illan tapahtumia niin moneen kertaan päässäni, että niiden ajatteleminen aiheuttaa minulle päänsäryn. Mikä Mikeen oikein meni? Miksi hän valehteli päin naamaani? Ja miksi Amy oli noin vain valmis uskomaan Mikea ja käänsi minulle selkänsä? Ymmärrän kyllä, että poikaystävän ja parhaan kaverin väliltä ei ole helppo valita, ja en tiedä, mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa, mutta tuo oli mielestäni liikaa. Amy ei edes kuunnellut minun kantaani asiaan, vaan heitti minut ulos talostaan kuin roskan. Ja se sattui.

Amy ja Mike, erityisesti Amy, ovat olleet aina tukenani. Vaihtaessani sijaiskodista toiseen ainut iloinen ja positiivinen asia elämässäni oli parhaat ystäväni. Ja nyt saatoin menettää heidät molemmat lopullisesti. Ainoastaan sen vuoksi, että Mike teki kännissä jotain tyhmää. Suuteli minua.

Mietin tarkemmin suudelmaa. Se oli nopea ja hieman kömpelö. Miken huulet tuntuivat karheilta omia huuliani vasten, ja nyt kun tarkasti muistelen, ne maistuivat pitopalvelun suklaakonvehdeilta. Naurahdan hiljaisuudessa ajatuksilleni. Suudelmaa ei voinut kuvailla millään tapaa onnistuneeksi. En tiedä, mitä Mike tunsi suudellessamme, mutta minusta se tuntui kahden kaveruksen väliseltä suudelmalta, jossa ei ollut tippaakaan tunteita mukana. Perhosparvi ei lennellyt vauhkona vatsassani, ja halusin vain äkkiä päättää suudelman.

Katson taivaalle. Tähdet loistavat kirkkaina, ja ne valaisevat kuun kanssa maiseman. Jatkan polkua pitkin reppu kädessäni. Onneksi tänään oli lyhyt koulupäivä, joten minulla on vain kaksi kirjaa repussa.

En ole ikinä ollut kovin hyvä koulussa. Pienempänä sain muutamasta kokeesta täydet pisteet, mutta viimeisen kolmen vuoden aikana olen saanut paljon tyydyttäviä arvosanoja. Niillä pääsee heittämällä läpi kurssit, mutta stipendistä on turha edes haaveilla. Ei sillä, että yliopisto olisi minulla suunnitelmissa. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään hajua, mitä teen elämälläni lukion jälkeen. Mikään ammatti tai koulutus ei houkuttele, mutta en haluaisi myöskään pitää välivuotta. No, onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Polku vain jatkuu ja jatkuu. Olen kävellyt varmaankin viisitoista minuuttia, ja olen joutunut syvemmälle metsään. Pysähdyn hetkeksi ja katselen ympärilleni. Huomaan kaukaa kajastavan valoa. En pysty erottamaan vielä, mistä se on peräsin, mutta päätän suunnata sitä kohti. Joudun poikkeamaan polulta, mutta onneksi metsässä ei ole kovin tiheää aluskasvustoa. Hyppään lahonneen puun yli ja otan kevyitä juoksuaskelia.

Olen nyt enää kymmenien metrien päässä valosta ja alan erottamaan vaimeaa puheen sorinaa sen luota. Hidastan vauhtia ja menen vaistomaisesti puun taakse piiloon. Lasken repun varovasti mättään päälle ja laitan hiukseni ponihännälle. Pidän ranteessani aina mustaa hiuslenkkiä, ja se on osoittautunut hyödylliseksi moneen otteeseen.

Kurkistan varovasti puun takaa. Metsän keskellä on pieni aukio, jolla seisoo arviolta tusina ihmisiä, ja tarkemmin katsoen kaikki taitavat olla miehiä. Siristän silmiäni nähdäkseni paremmin. Miehet seisovat ikään kuin ringissä, ja ringin keskellä on yksi miehistä. Mitä he oikein puuhaavat?

Tartun vaistomaisesti puhelimeeni ja otan kuvan miehistä. Tajuan liian myöhään, että minulla on salama päällä puhelimen kamerassa, ja se ehtii välähtää. Perkele. Miksi minun pitää olla näin tyhmä. Istun hetken aikaa hiljaa paikoillani ja kuuntelen. Vähän ajan päästä uskaltaudun kurkistamaan puun takaa. Miehet jatkavat touhujaan, eli he eivät tainneet huomata salaman välähdystä. Hengähdän helpottuneena.